Meillä kaikilla on päässämme siivilä – Näin tieto lisää tappelua
Tutkimustieto ei enää ratkaise erimielisyyksiä.
Sikotaudilta, tuhkarokolta ja vihurirokolta suojaavalla MPR-rokotteella ei ole mitään yhteyttä autismiin, raportoivat yhdysvaltalaistutkijat lokakuussa 2015. Arvostetussa Pnas-tiedelehdessä julkaistu seurantatutkimus osoitti, ettei rokotettujen apinoiden aivoissa tai käyttäytymisessä ollut havaittavissa mitään eroa suhteessa rokottamattomiin verrokeihin.
Tulos ei ollut mikään tieteellinen jymyuutinen, samaan tulokseen on päädytty jo useita kertoja aiemminkin. Erityistä tuoreimmassa tutkimuksessa oli lähinnä se, että sitä oli rahoittanut rokotekriittinen SafeMinds-järjestö.
Ehkä rokotekriitikkojen itse rahoittama tutkimus riittää, asia on nyt selvä ja usein toistettu uskomus rokotteesta autismin aiheuttajana voidaan lopultakin kuopata?
Ei vaikuta siltä.
”SafeMindsilla on vakava huoli päätelmien pätevyydestä”, ilmoitti järjestö verkkosivullaan.
Näyttää siltä, että perinteinen jako tietoon ja mielipiteisiin on hämärtynyt. Samalla romukoppaan on lentänyt ajatus, jonka mukaan tietoa lisäämällä voidaan vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin.
Käytännössä asia menee nykyään juuri toisin päin: tutkimustieto ei ratkaise erimielisyyksiä vaan lisää niitä. Ilmiöön on helppo tutustua internetissä.
Tutkijat ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että meillä kaikilla on päässämme siivilä. Omaan maailmankuvaamme istuva tieto solahtaa sen läpi vaivattomasti. Jos faktamurikka taas on ideologiamme tai uskomustemme vastainen, se ei millään tahdo läpäistä siivilää.
Jos uusi tieto sotii vanhoja käsityksiämme vastaan, yritämme kaikin keinoin tulkita sitä niin, ettei se järkytä aiempia kantojamme.
Tämä ilmiö koskee niin tavista kuin tohtoriakin. Koulutus tai korkea älykkyys eivät suojaa tavoitteelliselta päättelyltä, sanoo psykologian ja oikeustieteen professori Dan Kahan Yalen yliopistosta. Hän on tutkinut muun muassa riskien hahmottamista sekä tieteellisen tiedon vastaanottamista.
Eräässä Kahanin koesarjassa selvitettiin, miten matemaattiset kyvyt vaikuttavat faktojen perillemenoon. Testin aluksi kartoitettiin yli tuhannen koehenkilön laskutaito sekä poliittiset näkemykset.
Seuraavassa vaiheessa heille esiteltiin keksitty tutkimus uudesta ihottumavoiteesta. Koehenkilöille kerrottiin, että kahdessa viikossa 223:n voidetta käyttäneen ihottuma parani, 75:n paheni. Verrokkiryhmässä vastaavat luvut olivat 107 ja 21. Tämän jälkeen kysyttiin, auttoiko salva ihottumaan vai ei.
Pikavilkaisulla näyttää siltä, että voide tepsii, koska parantuneita on voidetta kokeilleiden ryhmässä suurempi lukumäärä. Näin useimmat kokeeseen osallistuneet myös päättelivät. Hyvät laskijat sen sijaan tajusivat, että voiteesta on itse asiassa haittaa, koska suhteessa useamman potilaan ihottuma paheni.
Seuraavaksi koeryhmälle esiteltiin uusi tutkimus, joka käsitteli ihottuman sijasta poliittisesti erittäin latautunutta teemaa, eli aseiden hallussapitoa. Annetut numerot olivat tismalleen samat kuin ihottumatutkimuksessa, mutta tällä kertaa niiden väitettiin kuvaavan käsiasekiellon vaikutusta rikosten määriin eri kaupungeissa.
Nyt koehenkilön matemaattiset kyvyt eivät enää auttaneetkaan oikean vastauksen hahmottamisessa. Matemaattisesti lahjakkaat liberaalit päätyivät oikeaan tulokseen vain, jos luvut sopivat heidän ideologiaansa, eli osoittivat aselainsäädännön tiukentamisen vähentävän rikoksia. Konservatiiveille kävi toisin päin: he osuivat oikeaan, mikäli luvut osoittivat aselakien kiristämisen lisäävän rikoksia.
Sekä konservatiivit että liberaalit siis käyttivät matemaattista lahjakkuuttaan päätyäkseen täsmälleen siihen ratkaisuun, jonka he halusivat olevan totta.
Kahanin tutkimusten perusteella tarkoitushakuiseen järkeilyyn turvautuvat kaikkein todennäköisimmin tiedollisilta kyvyiltään terävimmät henkilöt – puoluekannasta tai ideologiasta riippumatta.
Tämä ei tarkoita, että älykkäät olisivat sen yksisilmäisempiä tai kiihkomielisempiä kuin muutkaan.
”He vain ovat parempia siinä, mitä ihmiset luonnostaan tekevät informaatiolle”, Kahan täsmentää sähköpostitse.
Ideologia voi vaikuttaa jopa niin, että me näemme, mitä toivomme näkevämme. Tämän penkkiurheilijoille tutun ilmiön osoittivat amerikkalaistutkijat Albert Hasdorf ja Hadley Cantril jo vuonna 1954. Kokeessa opiskelijoille näytettiin filmi huippuyliopistojen välisestä jalkapallo-ottelusta. Koehenkilöt huomasivat filmiltä omaa joukkuettaan suosivat tuomarivirheet puolet vertailuryhmää harvemmin. Tutkijat päättelivät, että ryhmään sitoutuminen motivoi opiskelijat katselemaan peliä puolueellisesti.
New Yorkin yliopiston tutkijat selvittivät viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa tarkemmin tämän psykologisen mekanismin toimintaa. Kokeessa seurattiin salaa silmänliikekameran avulla, mihin koehenkilön katse suuntautui, kun tälle näytettiin poliisin kameratallenne. Videolla poliisi yrittää saada käsiraudat vastustelevan epäillyn ranteisiin ja tilanne kärjistyy lopulta tappeluksi. Ennen koetta oli kartoitettu, miten osallistujat suhtautuvat poliiseihin – kokevatko heidät ”omikseen” vai eivät.
Analyysi paljasti, että mitä tiiviimmin poliisiin kielteisesti suhtautuvan koehenkilön katse keskittyi poliisiin, sitä valmiimpi hän oli rankaisemaan tätä tappelusta.
”Voisi luulla, että mitä tarkemmin katsot videota, sitä todennäköisemmin tarkastelisit sen sisältöä objektiivisesti. Näin ei kuitenkaan ole. Itse asiassa löydät vain enemmän todisteita, jotka vahvistavat oletuksesi jostakin ryhmästä, tässä tapauksessa poliisista”, selitti tutkimuksen tekijöihin lukeutunut Emily Balcetis tulosta Science Daily -uutispalvelussa.
Puolueellisuuden vaikutus näkyi myös Balcetisin ryhmän toisessa kokeessa. Siinä koehenkilöille tehtiin ensin persoonallisuustesti, jonka väitettiin paljastavan, onko osallistuja ”sinistä” vai ”vihreää” tyyppiä. Todellisuudessa mitään testiä ei ollut, vaan persoonallisuustyyppi valittiin arpomalla.
Tämän jälkeen koehenkilöt seurasivat videolta kahta tappelupukaria, joista toisella oli sininen ja toisella vihreä paita. Jälleen ”omaan” ryhmään samaistuminen ohjasi vahvasti katsojan tulkintoja tapahtumista. Mitä tarkemmin vihreään ryhmään kuuluva koehenkilö katsoi sinipaitaista tappelijaa, sitä ankarampaa rangaistusta hän oli tälle valmis vaatimaan.
Professori Dan Kahanin mukaan kansalaiset reagoivat tieteelliseen näyttöön yhteiskunnallisista riskeistä pitkälti samalla tavoin: he omaksuvat sen kannan, joka vahvistaa sidettä heille tärkeään ihmisryhmään.
Ihmiset ovat niin taloudellisesti kuin emotionaalisestikin riippuvaisia tietyistä ryhmistä – perheestä, opiskelukavereista, uskontokunnista, poliittista puolueista ja niin edelleen. Otamme näiden ”kotijoukkueidemme” ajattelusta mallia, mitä meidän pitäisi milloinkin tuntea ja uskoa erilaisista asioista, Kahan selittää.
Tällaista tiedollista suodatinta kutsutaan kulttuuriseksi kognitioksi. Sen takia meidän on erittäin vaikea hyväksyä sitä, että käyttäytyminen, jota pidämme jalona, onkin tuhoisaa yhteiskunnalle. Tai että jokin omasta mielestä vääränlainen toiminta onkin todellisuudessa yleisesti hyödyllistä, Kahan sanoo.
”Jollekin esimerkiksi aseiden omistaminen on kunniallinen asia, hän tuntee vahvaa painetta vastustaa kaikenlaista näyttöä siitä, että aseiden määrän lisääntymisellä on yhteyttä rikollisuuden lisääntymiseen. Toinen taas inhoaa aseita, hän ei pysty hyväksymään tietoa, joka viittaa aseiden määrän rikollisuutta vähentävään vaikutukseen.”
Kyse on myös omaa identiteettiämme ja asemaamme suojaavasta itsepuolustusmekanismista.
”Sopimattomien ajatusten hyväksyminen löisi kiilan yksilön ja tämän toverien väliin. Siksi hänellä on voimakas emotionaalinen alttius mieluummin kieltää ne.”
Viiteryhmän vaikutuksesta kielii sekin, että uskomme helpommin asiantuntijaa, joka näyttää kuuluvan ”meihin” eikä ”niihin”. Tämä näkyi esimerkiksi Kahanin ja kollegoiden kokeessa, jossa keksityt asiantuntijat puolustivat tai vastustivat rokottamispakkoa. Samat argumentit laitettiin välillä pukuun pukeutuneen harmaatukkaisen miehen suuhun, välillä niitä esitti farkkupaitainen partanaama.
Kävi ilmi, että jos rokotekritiikkiä esitti tyyppi, jonka koehenkilö tunnisti heti ulkoasusta ”meikäläiseksi”, rokotuksiin jo valmiiksi nihkeästi suhtautuvat jyrkensivät kantaansa entisestään. Sama vaikutus mitattiin myös pakkorokottamisen kannattajien kohdalla. He puolsivat asiaansa aiempaakin pontevammin, jos saivat vahvistusta näkemyksilleen ”oikeannäköiseltä” asiantuntijalta.
Tavoitteellinen päättely ja kulttuurinen kognitio eivät ole tietoisia valintoja, ne tapahtuvat mitä ilmeisimmin meiltä itseltämme piilossa.
”Tyypillisesti tiedämme, ettemme ole samaa mieltä jostakin, mutta olemme vähemmän tietoisia siitä, miksi näin on tai kuinka laajalti se vaikuttaa toimintaamme ja uskomuksiimme”, misinformaatiotutkija Brendan Nyhan Dartmouthin yliopistosta muotoilee.
Ihminen ei siis pysty poistamaan suodattimiaan, vaikka yrittäisi.
”Kukaan ei voi tarkkailla niiden vaikutusta ajatteluunsa saati sitten hallita sitä”, Dan Kahan sanoo. Voimme kuitenkin yrittää olla erityisen tarkkana, kun joudumme arvioimaan informaatiota asiasta, johon meillä on erityisen vahva ideologinen side.
Syytämme hämärtyneestä faktanlukutaidosta yleensä niitä, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Omia vääristäviä linssejämme emme havaitse, vaan kuvittelemme olevamme objektiivisia – ja oikeassa. Ennakkoasenne voi värittää myös sellaisia päätelmiämme, joita pidämme täysin neutraaleina ja loogisina.
Oikeassa olemisen tuntua vahvistaa se, että hakeudumme kernaasti juuri sellaisen tiedon ja ihmisten pariin, jotka tukevat käsityksiämme. Internet-aikakaudella myötäsukaisen seuran löytäminen onnistuu hetkessä.
Ihmisistä yli puolet etsii netistä blogeja, jotka tukevat heidän näkemyksiään, vain 22 prosenttia lukee eri näkökulmia esitteleviä blogeja, Länsi-Australian yliopiston tutkijat raportoivat Psychological Science in the Public Interest -julkaisussa.
Väärän informaation leviämistä ja kumoamista tutkinut Stephan Lewandowsky ryhmineen kutsuu nettiin syntyneitä samanmielisten verkostoja ”kaikukammioiksi” ja ”kybergetoiksi”.
Tieteellinen tieto ei enää ratkaise erimielisyyksiä, koska kulttuurinen kognitio pakottaa ihmiset tarkastelemaan todisteita vinoutuneesti. Pikemminkin tieto ajaa arvoiltaan vastakkaiset ryhmät vain entistä kauemmas toisistaan, professori Kahan toteaa.
Tämän ovat saaneet kokea esimerkiksi ilmasto-, ravinto- ja rokotetutkijat, jotka yrittävät tutkimustietoa levittämällä kamppailla netissä vellovaa dis- ja misinformaatiota vastaan. Painavinkaan näyttö ei käännä vannoutuneen vastustajan päätä.
Tutkimustietoon vetoaminen saattaa jopa pahentaa tilannetta, Brendan Nyhan osoitti ryhmineen vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa.
Siinä seurattiin, saiko lähes 2 000 vanhemmalle jaettu tietopaketti heidät viemään lapsensa herkemmin rokotettaviksi.
Ei saanut – pikemminkin päinvastoin.
Rokotteiden hyödyistä kertova tutkimustieto lujitti rokotekielteistä vakaumusta. Valokuvat ja tarinat rokottamattomien lasten sairastumisista jopa lisäsivät uskomuksia rokotteiden vaarallisuudesta.
Mieli ei myöskään hevin muutu, vaikka tietäisi, että jokin ”tieto” on jo osoitettu vääräksi.
Tutkimuksissa on todettu, että korjausyrityksistä huolimatta misinformaatio jää herkästi kummittelemaan muistiin.
Esimerkiksi tiedon siitä, ettei Irakista löytynyt joukkotuhoaseita omaksuivat Nyhanin tulosten mukaan vain ne, joiden poliittisiin näkemyksiin fakta istui. Muiden usko aseiden olemassaoloon ei suinkaan heikentynyt vaikka aseita ei löytynyt, se vahvistui.
Mutta miten ihmiset kykenevät jatkuvasti torjumaan sellaisetkin faktat, joita puoltaa ylivertaisen vahva tieteellinen todistusaineisto?
”Tämä kysymys on edelleen auki. Uskomme, että epämiellyttävä informaatio torjutaan vasta-argumentoimalla, mutta emme ole tästä varmoja”, Brendan Nyhan vastaa.
Tutkijat muistuttavat, ettei kaikki informaatio suinkaan laukaise tavoitteellista päättelyä. Harva epäilee, ettei Maa kiertäisi Aurinkoa tai etteivät antibiootit tappaisi bakteereja. Hankausta syntyy silloin, kun faktat ovat ristiriidassa sellaisten asioiden kanssa, joita olemme pitkään pitäneet ideologisesti tärkeinä.
”Eikä tämä kaikki tarkoita sitäkään, että ihmiset uskoisivat vain sitä, mitä tahtovat, eivätkä ikinä hyväksyisi asenteilleen vastakkaista informaatiota”, Nyhan painottaa.
Kun korjattu tieto leviää ja tulee yleisesti hyväksytymmäksi, on vastarannan kiiskikin lopulta valmis luopumaan vanhasta kannastaan, hän esittää.
Olennaista on, miten faktatieto tarjoillaan. Sitä ei pidä tyrkyttää niin, että ihminen kokee identiteettinsä uhatuksi.
”On yksinkertaisesti fakta, että…” ja ”Miten voit kieltää tieteellisen näytön…” -kaltaiset argumentit herättävät usein vain kielteisiä ajatuksia sekä sanojaansa että sanomaa kohtaan. Vastapuoli todennäköisesti tyrmää tällaiset väitteet täysin.
”Syntyy syyttelyn ja mielipahan kehä”, Dan Kahan toteaa.