Kulkutaudeista kammottavin: Rutto piinasi Eurooppaa vuosisatoja – iski yhä uudelleen ja tappoi miljoonia

Lontoon 1660-luvun ruttoepidemiasta selvinneiden kokemukset muistuttavat suomalaisten tuntemuksia viime viikoilta.

epidemiat
Teksti
Lassi Lapintie

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Koronaviruspandemia on sotkenut maailmantalouden perinpohjaisesti, eikä loppu kaaokselle ole vielä näköpiirissä. Eri maihin eri aikaan iskevien epidemia-aaltojen pelätään vellovan maailmalla kuukausia ennen laumaimmuniteetin syntyä.

Keinoja pandemian hidastamiseen ja terveydenhuollon kapasiteetin kestämiseen ovat karanteenit ja liikkumisrajoitukset. Nykyajan eurooppalaiset saavat maistaa elämäntapaa, joka oli tuttu heidän esivanhemmilleen vuosisatojen ajan.

Tartuntataudit muokkasivat erityisesti keskiajan eurooppalaisen elämää vähintään yhtä paljon kuin katolinen kirkko ja kruunupäät. Kaikkien aikojen pandemia oli 1300-luvun puolivälissä iskenyt musta surma.

Tuossa pandemiassa Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama rutto vei ainakin kolmanneksen eurooppalaisista hautaan. Tauti surmasi Euroopassa ja Aasiassa 75–200 miljoonaa ihmistä ja kutisti koko ihmiskuntaa noin neljänneksellä.

Rutto ei kuitenkaan tyytynyt muutaman vuoden nopeaan ja tappavaan tautiaaltoon, vaan asettui kodiksi Eurooppaan. Tappajabakteeri jäi Eurooppaan useiksi vuosisadoiksi ja puhkesi aina vaan uusina, pienempinä epidemioina.

 

Sukupolvien ajan rutto oli Euroopan suurkaupunkien asukkaiden ainainen seuralainen, joka odotti aina seuraavaa tilaisuuttaan puhjeta epidemiaksi. Ruttokaupungeista kärsineimpiä oli Lontoo, joka menetti mustassa surmassa 40–60 prosenttia asukkaistaan.

Seuranneina vuosisatoina kaupunki kärsi toistuvista ruttoepidemioista, jotka surmasivat kymmeniä tuhansia ihmisiä kerrallaan. Lontoon viimeinen ruttoepidemia puhkesi vuonna 1665 ja surmasi yli 100 000 ihmistä.

Tuon vuoden tapahtumista julkaistiin vuosikymmeniä myöhemmin yksi kaikkien aikojen varhaisimmista tosipohjaisista romaaneista, Daniel Defoen Ruttovuosi (A Journal of the Plague Year, 1722).

Kirjassaan Defoe esiintyy päiväkirjaa ruttoepidemian aikaan pitäneenä silminnäkijänä, vaikka oli todellisuudessa itse viisivuotias epidemian aikaan. Fiktiivisen teoksen katsotaan kuitenkin pohjautuvan vankasti faktoihin.

Kertomus paljastaa, että ihmisten reaktiot tartuntatautiin eivät eronneet paljoakaan nykysukupolvista. Ihmiset tuijottivat yhtä herkästi tautiin liittyviä lukuja ja myös epäilivät viranomaisten pimittävän tietoa.

”Viikoittaiset ilmoitukset näyttivät kasvua hautajaisten määrässä ja heräsi epäilys, että rutto oli levinnyt ihmisten keskuuteen ja moni oli siihen kuollut, ja että tätä tietoa oli pyritty peittelemään”, Defoe kirjoittaa.

Kun tauti lähti leviämään, karanteenit ja liikkumisrajoitukset ilmestyivät sotkemaan elämää. Karanteenia pidettiin kuolemantuomiona, jota haluttiin viimeiseen asti välttää.

”Kaikki, jotka oirehtimisensa kykenivät piilottamaan, tekivät niin, estääkseen naapureitaan heitä karttamasta ja viranomaisia sulkemasta heitä taloihinsa, millä heitä oli uhkailtu, ja mitä ihmiset suuresti pelkäsivät.”

Siinä missä nykypäivän helsinkiläinen saattaa miettiä lähteäkö kaupungista ennen mahdollisia liikkumisrajoituksia, myös Defoen lontoolainen roolihahmo tuskailee sen päätöksen kanssa, lähteäkö kaupungista tautia pakoon vai jäädäkö.

”Päätin jäädä kaupunkiin ja heittää onneni Kaikkivaltiaan hyvyyden ja varjeluksen huomaan, enkä hakenut muuta suojaa. Kohtaloni oli Hänen käsissään, ja luotin siihen, että hän varjelisi minua tartunnan aikaa yhtä lailla kuin terveinä aikoina.”

Rutto ei ole kadonnut maailmasta, sillä sitä aiheuttava bakteeri elää edelleen jyrsijöissä ja näiden kirpuissa

Vaikka Lontoon rutto olikin astetta covid-19:ää vakavampi tauti, Defoen roolihahmon mielenmaisema on viime päivinä tullut tutuksi myös monelle suomalaiselle. Pienikin flunssan oire herättää huolen tartunnan saamisesta.

”Oli hyvin sairas aika sairastua. Jos joku valitti mistään, sanottiin heti, että hänellä on rutto. Ja vaikka minulla ei ollutkaan sen suuntaisia oireita, olin sairas päässäni ja vatsassani. En siis ollut vailla pelkoa siitä, että olin saanut tartunnan. Kolmessa päivässä kuitenkin paranin.”

Kirjailijan hahmo pohtii myös ruton muovaaman Lontoon painostavaa tunnelmaa. Hänen mukaansa Lontoon yleisilme oli oudolla tavalla muuttunut, ja ”suru istui jokaisessa kasvossa.”

”Koko Lontoo oli itkun partaalla. Vaikka kukaan surijoista ei kulkenut kaduilla, heidän huutonsa kuuluivat niillä. Naisten ja lasten kirkaisut kuuluivat talojen ikkunoista ja ovista. Heidän rakkaimpansa olivat ehkä kuolemassa tai jo kuolleita.”

Kirjailijan mukaan ”tuo ääni läpäisi paatuneimmankin sydämen”. Taudin jatkuessa ihmiset kuitenkin turtuivat kuolemaan ja kärsimykseen.

”Loppua kohden ihmisten sydämet olivat jo turtuneet, ja kuolema niin alati läsnä heidän silmiensä edessä, etteivät he enää kantaneet huolta ystäviensä menettämisestä, koska uskoivat joutuvansa itse seuraavana hetkenä kutsutuksi.”

 

Lontoon viimeinen ruttoepidemia hellitti otteensa kaupungista seuraavan vuoden puolella 1666, ja säästi muun muassa kirjailijan itsensä, joka varttui kirjoittamaan myös Robinson Crusoen.

Ruttoa kantavat yleensä jyrsijät ja näiden kirput. Eurooppaan ruttoa levittivät erityisesti rotat kirppuineen, ja rotan keskiajalla ansaittu maine saastaisena eläimenä on kestänyt tähän päivään asti kulttuurissa.

Tartunnan saaneessa rutolla on kolme eri muotoa: paise-, keuhko- ja verirutto. Kaikki kolme ovat vakavia tauteja, ja erityisesti veri- ja keuhkorutto johtavat hoitamattomina yleensä kuolemaan.

Rutto ei ole kadonnut maailmasta, sillä sitä aiheuttava bakteeri elää edelleen jyrsijöissä ja näiden kirpuissa niin kuin ennenkin. Nykyisin se on kuitenkin hoidettavissa oleva tauti, joka on taltutettu ihmisessä antibiootein.

Antibioottien tuoma suoja ei kuitenkaan ole ikuinen. Virusten ohella suurimpana lääketieteellisenä uhkana ihmiskunnalle pidetään superbakteereita, jotka ovat kehittäneet vastustuskyvyn useimmille antibiooteille.