Korona ei kurita, piileksi tai ole pahantahtoinen – me puhumme viruksesta väärin

Puheenvuoro: Puhummeko viruksesta ihmismäisin ilmauksin, koska pelkäämme, kysyvät professori Jutta Jokiranta ja dosentti Sakari Jokiranta.

Kieli
Teksti
Jutta Jokiranta Sakari Jokiranta

Koronaviruksesta on opeteltu puhumaan kevään ja kesän aikana. Virusta kuvataan usein kuin se olisi aktiivinen ja päämäärätietoinen toimija.

Kirjoitetaan, että koronavirus käyttäytyy oudosti tai pohditaan, mitä korona tekee seuraavaksi. Kysytään, missä tuo ilkeä ja näkymätön peto piileksii.

Uutisoinnissa on luonnollista käyttää lyhyitä ilmaisuja, mutta tämäkin on omiaan tekemään koronasta pahaenteisen vihollisen. ”Korona kurittaa taloutta” tai ”korona tekee toista kierrosta”.

Koronaviruksesta tai oikeammin covid-19-viruksesta puhuttaessa henkisiä ominaisuuksia kuten tahtomista, tuntemista tai suunnittelemista yleensä vältetään. Silti siitä puhuttaessa käytetään toisinaan käyttäytymiseen, pahantahtoisuuteen ja tekemisen muuttumiseen liittyviä ilmaisuja.

 

Viruksella ei kuitenkaan ole omaa mieltä. Virukset ovat isäntäeläimen tai -ihmisen solujen ulkopuolella samalla tavalla elottomia kuin kasvin siemenet.

Siemenen lailla myös virus säilyy tietyn ajan lisääntymiskelpoisena tai tartuttavana ja pystyy lisääntymään vain, jos se pääsee sopivaan kasvualustaan. Siemenelle kasvualusta on esimerkiksi multa. Virukselle se on isännän solu, jota ilman virus ei voi lisääntyä ja levittää perimäänsä.

Siemen tai virus on passiivinen eikä sinänsä pyri mihinkään, mutta toki sillä voi olla ominaisuuksia, jotka edistävät sen leviämistä. Itsessään siemen tai irrallinen virus on kuin kuollut tai pysyvässä koomassa oleva eliö. Se ei ole hyvän- tai pahantahtoinen.

Koronaviruksen kuvaamisessa käytetyt ilmaisut on syytä erottaa viruksen aiheuttaman epidemian kuvaamisesta. Esimerkiksi virus ei liiku, mutta epidemia voi levitä tai edetä. Virus ei aiheuta toista aaltoa vaan epidemia etenee toiseen aaltoon.

Virus ei muuta toimintatapojaan eli sen käyttäytymisestä ei voida puhua, mutta epidemian kulku voi ”muuttaa käyttäytymistään” esimerkiksi yksilöiden toimien tai laumaimmuniteetin syntymisen seurauksena.

 

Ihmisellä on luontainen taipumus ymmärtää ympäristöään antropomorfisesti, ihmisille ominaisten piirteiden ehdoilla.

Tätä taipumusta on tutkittu niin kognitiotieteissä, robotiikassa, taloudessa, markkinoinnissa kuin ympäristötieteissä ja uskonnossa.

Arjessa ihmismäisiä piirteitä annetaan eläimille ja luonnonilmiöille ja tunteita nähdään koneilla ja esineillä. Moni on suuttunut ”oikuttelevalle” autolleen tai tiedostoja kadottaneelle ”ilkeälle” tietokoneelleen.

Myös näkymättömiä toimijoita käsitellään samalla tavalla. Tällainen herkkyys nähdä ihmisen piirteitä ympäristössä on ollut hyödyllinen ihmisen selviytymiselle: tutunomaisten ominaisuuksien antaminen uudelle ja oudolle ilmiölle helpottaa siihen suhtautumista, vähentää pelkoa ja auttaa ilmiöstä viestimistä.

Kertomuksista muistetaan paremmin antropomorfiset ihmisen kaltaiset hahmot kuin täysin ei-inhimilliset hahmot. Tunnettu esimerkki pelottavan luonnonilmiön selittämisestä jumalan (Jahve, Ukko, Zeus) aikaansaannoksena on ukkonen.

Voiko koronaviruksen kohdalla antropomorfismin varsin laaja käyttö heijastella samantyyppisesti virukseen liitettyjä pelkoja?

Antropomorfismia on kuitenkin monenlaista. Esimerkiksi jumalille on todettu luettavan mieluummin ihmismielen ominaisuuksia (aikomuksia, haluja, tunteita) kuin biologisia tai fysiologisia piirteitä (kehollisuutta, ruumiintoimintoja), vaikka molemmista on toki runsaasti esimerkkejä.

Antropomorfismin käyttö myös vaihtelee tilanteesta ja asetelmasta toiseen samallakin henkilöllä. Jos esimerkiksi henkilö havainnoi yhtä robottia, joka käyttäytyy satunnaisesti, ja toista, joka käyttäytyy ennustettavasti, hän kuvaa satunnaisesti käyttäytyvän robotin toimintaa todennäköisemmin niin kuin tällä olisi oma mieli, vapaa tahto tai tietoisuus.

Koronaviruksen tapaisesta taudinaiheuttajasta puhuminenkin vaihtelee tilanteesta toiseen. Vähäinenkin tieto oli alussa omiaan kasvattamaan paitsi pelkoja, myös viruksen inhimillistämistä.

Jotta voisimme suhtautua virukseen ja sen aiheuttamaan epidemiaan tarkoituksenmukaisesti, on tärkeä ymmärtää, millaisesta ajattelutavasta viruksen näennäinen ihmismäisyys kumpuaa ja valita minkälaista kieltä missäkin tilanteessa käytämme.

Kirjoittajista Jutta Jokiranta on Helsingin yliopiston Vanhan testamentin ja lähialojen tutkimuksen professori ja Sakari Jokiranta kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri, Helsingin yliopiston dosentti ja Tammer BioLabin toimitusjohtaja.