Mitä vikaa internetissä?
Ensin oli söpöjä kotisivuja, sitten blogeja omasta elämästä. Ja pian oltiinkin jo keskellä Twitterin raivomyrskyjä.
Rebecca Mead kirjoitti marraskuussa 2000 The New Yorkerissa julkaistussa artikkelissaan Meg Hourihanista, joka oli aloittanut bloggaamisen ensimmäisten joukossa ja käytti nimimerkkiä Megnut. Mead oli pannut merkille, että ”weblogien” määrä oli kasvanut puolessatoista vuodessa viidestäkymmenestä useaan tuhanteen ja että Megnutin blogien kaltaisilla sivuilla vieraili päivittäin tuhansia kävijöitä. Uusi internet oli sosiaalinen (”blogi koostuu pääasiassa linkeistä toisille verkkosivuille sekä näiden linkkien kommentoinnista”) ja identiteettikeskeinen (Megnutin lukijat tiesivät, että hän peräänkuulutti parempia kalatacoja San Franciscoon, että hän oli feministi ja että hänellä oli hyvät välit äitiinsä).
Blogosfääri oli myös täynnä käyttäjien välistä vastavuoroisuutta, jonka ansiosta ilmiöt levisivät usein laajemmalle. ”Blogien pääasiallinen lukijakunta koostuu muista bloggaajista”, Mead kirjoitti. Etiketti edellytti, että ”jos joku bloggaa toisen blogista, vastapalveluksena kuuluu tehdä samoin”.
Blogien myötä yksityinen elämä alkoi hivuttautua julkisuuteen, ja hyväksynnän ja nähdyksi tulemisen kaltaiset sosiaaliset kannustimet alkoivat vaihtua taloudellisiin. Nettinäkyvyyden mekanismeihin perustuva ura alkoi vaikuttaa mahdolliselta. Toinen Blogger-palvelun perustaja oli Hourihanin liikekumppani Evan Williams, joka oli myöhemmin mukana perustamassa myös Twitteriä. Vuonna 1996 korkeakouluopiskelija Jennifer Ringley alkoi lähettää webbikameran välityksellä kuvia huoneestaan koulun asuntolassa, ja JenniCamiksi ristityllä sivustolla vieraili yhdessä vaiheessa päivittäin jopa neljä miljoonaa kävijää, joista osa maksoi nopeammin latautuvista kuvista.
Lupaus liki rajattomasta yleisöstä sai internetin näyttämään luontevalta itseilmaisun areenalta. Eräässä blogipostauksessaan Megnutin poikaystävä, bloggari Jason Kottke, pohdiskeli, miksei hän kirjoittanut ajatuksiaan muistiin yksityisesti, ilman yleisöä. ”Jotenkin se vain tuntuisi oudolta”, hän kirjoitti. ”Ajatuksia ja tunteita ja muita ilmaistaan nimenomaan verkossa. Tuntuisi absurdilta kirjata ne johonkin muualle.”