Ilmastonmuutoksen kiistäjien puhe tarttuu – jopa tutkijoihin
Ilmastotutkijat ovat antaneet ”suuren yleisön” vaikuttaa työhönsä.
Ilmastonmuutoksen kiistäjät eli ilmastodenialistit ovat pyrkineet vaikuttamaan suuren yleisön käsityksiin siitä, onko ihmisen vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen vakuuttavaa tutkimusnäyttöä.
Ilmastotutkijoiden keskuudessa erimielisyyksiä on vain yksityiskohdista, mutta ilmastodenialistit pyrkivät antamaan kuvan aidosta tieteellisestä koulukuntakiistasta.
Ilmastodenialistit ovat pyrkineet ensisijaisesti vaikuttamaan tiedeviestintään eli siihen, millaisen kuvan kansalaiset saavat tiedeyhteisöstä.
Denialistien toiminta on nyt alkanut vaikuttaa myös tutkijoihin, jotka ovat alkaneet liioitella tieteellistä epävarmuutta. Se on vaikuttanut paitsi heidän tapaansa puhua ilmastonmuutoksesta suurelle yleisölle myös siihen, miten he ajattelevat.
Näin osoitti Bristolin yliopiston kokeellisen psykologian professori Stephan Lewandowsky kollegoineen Harvardin yliopistossa Global Environmental Change -lehdessä julkaistussa tuoreessa tutkimuksessa.
Esimerkkinä tutkijat käyttivät kysymystä, onko ilmaston lämpenemisessä ”tauko” tai onko ilmastonmuutos ”pysähtynyt” vuoden 1998 huippulämpimän vuoden jälkeen. Tätä käsitteli jopa hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n uusin arviointiraportti.
Vahvaa tutkimusnäyttöä on kuitenkin siitä, että ilmaston lämpeneminen jatkuu, joten puhe tauosta tai pysähtymisestä on harhaanjohtavaa.
Nykyinen lämpeneminen on pitkän ajan trendiä hitaampaa, mutta vastaavasti 1980–1990-luvulla lämpeneminen oli pitkän aikavälin trendiä nopeampaa. Syitä siihen ei kuitenkaan tutkittu alkuunkaan samassa määrin kuin syitä hitaampaan lämpenemiseen nyt.
Lewandowskyn mukaan epäsymmetria heijastaa ilmastodenialistien ajattelun valumista tutkimukseen.
Miksi ilmastotutkijat sitten antavat julkisen mielipiteen vaikuttaa omaan työhönsä?
Heihin vaikuttaa kolme yleisesti tunnettua psykologista mekanismia: stereotypian pelko, joukkoharha ja uskomus, jonka mukaan media vaikuttaa muihin enemmän kuin itseen.
Kun tutkijoiden on esitetty liioittelevan uhkakuvia eli heistä on tehty ”alarmistinen stereotypia”, he pyrkivät vähättelemään riskejä välttyäkseen näyttämästä stereotyyppiseltä.
Joukkoharhasta on kyse, kun vähemmistön käsitykset saavat suuren painoarvon julkisessa keskustelussa ja enemmistö luulee omien käsityksiensä olevan marginaalisia.
Tutkijat pelkäävät esiintyä julkisuudessa, koska heidät on saatu uskomaan, että suuri yleisö pitää ilmastonmuutoksen uhkaa liioiteltuna.
Myös tiedeyhteisö on altis median vaikutukselle, vaikka tutkijat uskoisivat, että julkinen keskustelu vaikuttaa vain suureen yleisöön, ei heihin itseensä.