Suomi on plagioijan paratiisi

Yliopettaja Erja Moore lähetti runsas vuosi sitten opetus- ja kulttuuriministeriölle ja opetushallitukselle postia.

Hän oli lukenut Ruotsin korkeakouluviraston, Högskoleverketin, vuosikertomusta ja törmännyt siellä hämmästyttävään tietoon. Virastossa oli tilastoitu kaikki ruotsalaisissa korkeakouluissa vuonna 2011 paljastuneet plagiointi- ja sepittelytapaukset, joista oli raportoitu eteenpäin. Niitä oli yhteensä 517.

Karelia-ammattikorkeakoulussa tutkimusmenetelmiä opettava Moore vertasi ruotsalaisten julkaisemaa raporttia Suomea koskeviin lukuihin. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan tilastoista löytyivät kaikki sen tietoon samana vuonna korkeakouluista tulleet plagiaa­tit. Tapauksia oli kaksi, joista kaiken lisäksi toinen oli havaittu Yhdysvalloissa ja koski kymmenen vuotta aikaisemmin hyväksyttyä väitöskirjaa.

”Uskotaanko, että tässä plagiointitapausten määrän eroavaisuudessa on kyse siitä, että Suomessa myös plagiointia sisältäviä tekstejä hyväksytään julkaistaviksi”, Moore kysyi. ”Vai onko kyse siitä, että Suomessa plagiointi määritellään eri tavoin kuin englannin- ja ruotsinkielisellä koulutusalueella?”

Moore on tutkinut plagiointia ja pitänyt sitä käsittelevää blogia jo vuosia. Siitä huolimatta hänelläkään ei ole kysymyksiin varmoja vastauksia.

Hänen käsityksensä mukaan plagiointi on Suomessa yhä tutkijoiden piirissä jonkinlainen tabu. Sen yleisyydestä ei myöskään ole selvää kuvaa.

Moore uskoo, että todellisuudessa pla­giointi voi olla suomalaisissa korkeakouluissa jopa yleisempää kuin Ruotsissa.

”Se olisi minusta loogista, koska siitä on rangaistu niin harvoin”, hän sanoo.

 

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) tehtävänä on valvoa, että tutkijat noudattavat niin sanottua hyvää tieteellistä käytäntöä. Neuvottelukunta toimii opetus- ja kulttuuriministeriön asettamana, ja siihen kuuluu kymmenen eri tieteenaloja edustavaa asiantuntijaa.

TENK:n viime vuonna uusituissa ja maaliskuun alussa voimaan tulleissa ohjeissa plagioinniksi luokitellaan ”sekä suora että mukaillen tehty kopiointi”. Käytännössä se tarkoittaa ”jonkun toisen julkituoman tutkimussuunnitelman, käsikirjoituksen, artikkelin tai sen osan, kuvallisen ilmaisun tai käännöksen” esittämistä omana.

Se ei juuri poikkea muualla käytössä olevista määritelmistä.

Plagiointina pidetään monia eri tyyppisiä rikkeitä suorasta kopipeistaamisesta epäselviin lähdeviitteisiin ja huolimattomaan lainaus­merkkien käyttöön. Tiukimman tulkinnan mukaan sopimatonta on myös omien vanhojen tekstien kopioiminen, jos aikaisempiin kirjoituksiin ei ole viitattu asian­mukaisesti.

Suomessa huomiota herättäneet ja jälkiseurauksia aiheuttaneet plagiaatit ovat yleensä olleet selviä jäljennöksiä, joita on ollut vaikea pistää huolimattomuuden piikkiin.

Tunnetuin tapaus oli pitkään entisen kansanedustajan, nykyisen suurlähettilään Jari Vilénin (kok) gradu, jossa oli paljon lähes suoria lainauksia aikaisemmin ilmestyneestä Simon kunnan paikallishistoriasta. Sekin paljastui oudolla tavalla vasta vuo­sien päästä, kun Vilénistä oli tulossa ministeri, ja poliittiset vastustajat keksivät ottaa vanhan opinnäytteen lyömäaseeksi.

Vilénin kohdalla kohu nousi luultavasti enemmän hänen asemansa kuin itse asian­ takia. Hänelle itselleen ei tullut jupakasta lainkaan konkreettisia seurauksia, sillä ­Oulun yliopistossa tehdyssä selvityksessä ei löydetty riittäviä perusteita, joilla tutkielma olisi voitu jälkikäteen hylätä. Lopulta moitteita saivat ainoastaan työn tarkastaneet professorit.

Tuorein plagiointikeskustelu syntyi helsinkiläisessä ammattikorkeakoulussa lehtorina toimivan Pasi Tuomisen tänä syksynä ilmestyneestä Virtuaalimaine-kirjasta. Siitä löytyi painamisen jälkeen lähes sanatarkkoja lainauksia muutama vuosi aikaisemmin valmistuneesta gradusta, jota ei edes mainittu lähteenä. Kustantaja Talentum veti koko painoksen myynnistä, kun yhtäläisyydet olivat paljastuneet.

Suomen Kuvalehden verkkosivuilla kerrottiin tällä viikolla, että myös Tuomisen englantilaiseen Hertfordshiren yliopistoon tekemässä väitöskirjassa epäillään olevan suoria lainauksia toisen tutkijan aiemmin julkaisemasta artikkelista.

 

Tekstiplagiointi on helpottunut paljon sen jälkeen, kun erilaiset sähköiset tiedonhankintakeinot tulivat korkeakouluissa kaikkien ulottuville. Samaan aikaan monissa maissa on perustettu niin sanottuja paperitehtaita eli kirjoituspalveluja, joista opiskelijat voivat tilata valmiita töitä ja sen jälkeen esittää ne ominaan.

Tilastojen mukaan esimerkiksi Ruotsissa vilppitapauksia käsiteltiin vuonna 2011 yli 500 prosenttia enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.

”Taustalla on sekä tapakulttuurin muutos että taistelu näkyvyydestä tieteen kentällä”, erikoissuunnittelija Totti Tuhkanen kertoo. Hän vastaa Turun yliopistossa plagiaattien tunnistamisesta.

Yliopistot ovat siirtyneet kovan vastustuksen saattelemana niin sanottuun tulosohjaukseen, ja yhdeksi niiden tehokkuuden mittariksi on tullut suoritettujen tutkintojen määrä. Julkisuudessa on aika ajoin esitetty epäilyjä, joiden mukaan rimaa on tietoisesti laskettu, että mahdollisimman moni saadaan valmistumaan.

Tuhkasen mukaan vilppi ei ole kuitenkaan lisääntynyt niin paljon kuin kasvuluvuista voisi päätellä. Siitä vain jää entistä helpommin kiinni.

Kun opinnäytteet tallennetaan avoimiin julkaisuarkistoihin, ne indeksoituvat hakutietokantoihin ja löytyvät hakukoneilla. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat ottaneet viime vuosina käyttöön sähköisiä tunnistimia, jotka hälyttävät, jos opiskelijoiden töistä löytyy suoraan vanhemmista julkaisuista kopioituja osia.

Mooren mukaan tekniikka ei kuitenkaan ole täysin aukoton.

”Tutkimusnäytön perusteella plagiaatintunnistimet eivät selviä kovin hyvin tehtävästään”, hän kirjoitti viime vuonna opetusviranomaisille. ”Esimerkiksi Helsingin yliopiston ja ammattikorkeakoulujen käyttämä järjestelmä tunnisti vain 36 prosenttia sinne syötetyistä plagioiduista teksteistä.”

Mooren mukaan tunnistimia on helppo harhauttaa, sillä plagiointi on paljon muutakin kuin suoraa kopiointia. ”Suomen kieli antaa varsin suuret mahdollisuudet muokata sijapäätteitä ja sanajärjestystä, jolloin samankaltaisuudet eivät automaattisesti paljastu.”

Sähköinen tunnistus on hankalaa tai mahdotonta silloinkin, kun alkuperäinen teksti on vain paperilla tai verkossa sellaisilla sivuilla, jotka vaativat erikseen kirjautumista.

Tunnistimet myös reagoivat muualla julkaistuihin teksteihin silloinkin, kun niissä on asianmukaiset lähdeviitteet ja lainausmerkit.

Tuhkanen muistuttaa, että järjestelmä ei tee omia päätelmiä. ”Tunnistin ei koskaan väitä, että jokin dokumentti on plagiaatti tai puhdas”, hän sanoo. ”Se vain merkitsee kohdat, joissa on samasanaista tekstiä.”

Vastuu löydösten tulkinnasta jää hänen mukaansa aina järjestelmän käyttäjälle. ”Hänen tehtävänsä on myös muistaa, ettei vertailun tulos ole kattava eikä aina luotettavakaan.”

Mooren mielestä tunnistimista saattaa olla joissakin tapauksissa jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Hän pelkää, että niiden käyttäminen voi synnyttää harhakuvan, jonka mukaan plagiointiin suhtaudutaan vakavasti silloinkin, kun sitä todellisuudessa katsotaan läpi sormien.

 

Isossa-Britanniassa otettiin 2010 käyttöön Plagiarism Reference Tariffiksi kutsuttu kansallinen ohjeisto. Sen tarkoituksena on varmistaa, että kaikissa korkeakouluissa on plagiointitilanteita varten samat pelisäännöt.

Mooren blogissaan julkaiseman selvityksen mukaan plagioinnista annettaviin rangaistuksiin vaikuttavat Britanniassa sekä tapauksen vakavuus, opintojen taso että kiinni jääneen vilppimenneisyys.

Järjestelmän ankaruutta kuvaa, että jo yhdenkin lauseen sopimaton suora lainaaminen voidaan tulkita plagiaatiksi. Jos lainattu kohta on tutkimuksen kannalta keskeinen, siihen sovelletaan automaattisesti ankarampaa asteikkoa. Samalla tavalla toimitaan, jos tarkastajat huomaavat, että plagiointia on yritetty peitellä.

Lievästäkin plagioinnista seuraa virallinen varoitus, josta tulee rekisterimerkintä. Muita rangaistuksia ovat suorituksen hylkääminen, lopullisen arvosanan alentaminen, yliopistosta erottaminen ja vakavimmissa tapauksissa kaikkien opintojen mitätöinti.

Sallitulle samankaltaisuudelle ei voi Tuhkasen mukaan antaa yhdenmukaisia normiarvoja, sillä eri tieteenaloilla on kullakin omat erityispiirteensä.

”Kun suomeksi kirjoitettuja historiantutkimuksia ajetaan tunnistimien läpi, niistä löytyy keskimäärin 5–7 prosenttia vastaavuuksia aikaisempiin teksteihin”, hän kertoo. ”Sen sijaan esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellisissä tai lääketieteellisissä artikkeleissa samankaltaisuusprosentti on 25–45.”

Korkea samankaltaisuusprosentti ei tarkoita automaattisesti, että tekstiin liittyisi ongelmia.

”Monilla tieteenaloilla on tiukasti standardoitu, miten tutkimusasetelma pitää ilmaista. Jos nuori tutkija yrittää tehdä ­asiat ­uudella tavalla, sitä ei hyväksytä, koska hänen työtään ei voitaisi verrata aikaisempaan tutkimukseen.”

Humanististen alojen testeissä samankaltaisuuksia löytyy yleensä lähdetiedoista ja -viitteistä.

”Niissä kielellä on eri tehtävä. Tarkoituksena on nimenomaan pyrkiä uniikkiin ilmaisuun”, Tuhkanen sanoo.

Moore on seurannut plagiointikeskustelua lähinnä ihmistieteissä. Hän on törmännyt ongelmiin varsinkin kasvatus- ja hoitoaloilla. Kansainvälisissä vertailuissa on tullut esiin, että sairaanhoitaja- ja opettajaopiskelijat käyttävät valmiita töitä myyviä kirjoituspalveluja muita enemmän.

 

Tilastoidun plagioinnin määrään vaikuttaa paljon se, milloin vilppi huomataan. Suomessa asioihin pyritään puuttumaan ennakoivasti jo kun harjoitus- tai opinnäytetyö on vielä kesken.

”Jos suoritus havaitaan tiedon käytön osalta epäkypsäksi, sitä voidaan vielä kypsytellä”, Tuhkanen selittää. ”Kaikki löydetty plagiointi ei ole tavoitteellista plagiointivilppiä.”

Toisissa maissa kontrolli tapahtuu vasta jälkeenpäin, kun opinnäyte on valmis ja arvosteltu. Silloin jo pienestä plagiointirikkeestä tulee helposti kurinpitoasia.

Tuhkanen uskoo, että suomalainen käytäntö kestää kansainvälisen vertailun. ”Työnohjausprosessiin nivoutuva plagiaa­tintunnistus on osa koulutuksen ja tutkimuksen laatujärjestelmää, kun taas valmiiden töiden tarkastus on luonteeltaan poliisitoimintaa”, hän sanoo.

Valmiiseen tai pitkällä olevaan käsikirjoitukseen kohdistuvat vilppiepäilyt ovat Tuhkasen kokemuksen mukaan raskaita paitsi kirjoittajalle, myös tutkielmien ohjaajalle.

”Opettajat syyllistävät itsensä ja miettivät, mitä he olisivat voineet tehdä toisin. Stigmat jäävät pitkäksi aikaa.”

Yhden riskiryhmän muodostavat opiskelijat, joiden suhde ohjaajaan on ohentunut esimerkiksi työn, vaihto-opintojen tai muuten pitkän ulkomailla oleskelun takia. Tiedossa on tapauksia, joissa matkatuliaisina tuotu valmis käsikirjoitus on ollut karkea plagiaatti.

Toinen riskivaihe on heti opintojen alussa, kun tieteellistä kirjoittamista ei ole vielä ehditty opetella.

Korkeakouluissa toivotaan, että plagioin­tiin kiinnitettäisiin enemmän huomiota jo lukioissa. Tiedossa on tapauksia, jossa opiskelija on kopipeistannut Wikipediasta valmiin artikkelin ja vain jättänyt siitä pois viitteet. Koulussa tällaiseen ei ole aina puututtu riittävän tiukasti, osa yliopistoväestä epäilee.

Sosiaalisen median arvellaan myös tehneen plagioinnista huomaamatta normaalia tiedonkäyttöä. Blogikirjoittamiselle on Tuhkasen mukaan tyypillistä, että kun jossakin tulee vastaan hyvä argumentti, se julkaistaan saman tien omissa nimissä, välittämättä perinteisistä viittauskäytännöistä ja tiedon verifiointia koskevista vaatimuksista.

”Suurin osa opinnäytteistä on edelleen aidosti itse kirjoitettu”, Moore sanoo. ”Mutta yhä enemmän on sellaista, että otetaan pätkiä sieltä täältä ja sitten lähdetään muokkaamaan.”

 

Moore haluaisi tiukentaa suhtautumista plagiointiin.

”Minusta se on täysin rinnastettavissa valetutkintoihin”, hän sanoo. ”Jos opinnäytetyö ei ole itse tehty, se on ihan sama asia kuin että jokin osa tutkinnosta puuttuu.”

Hän arvelee, että työmarkkinoilla on kymmeniä, mahdollisesti jopa satoja henkilöitä, jotka ovat teettäneet opinnäytteensä muilla tai kopioineet siihen osia muualta. Mooren mukaan se voi joissakin tapauksissa jopa vaarantaa kansalaisten oikeusturvaa.

”Työelämässä on jo tullut vastaan tapauksia, joissa henkilöllä on korkeakoulututkinto, mutta hän ei osaa kirjoittaa kunnolla. Kaikki eivät osaa edes hakea tietoja sillä tavalla kuin työssä vaadittaisiin.”

Hän on pyytänyt kolme kertaa, että opetusministeriö tai opetushallitus tekisi kattavan selvityksen korkeakouluissa tapahtuvasta plagioinnista. Ajatus ei ole saanut vastakaikua.

”Aihe on sinänsä tärkeä”, ministeriön tiedepolitiikan osaston johtaja, nykyinen kansliapäällikkö Anita Lehikoinen myönsi syksyllä 2010. ”Mutta valitettavasti ministeriön käytettävissä olevat tutkimusrahat eivät mahdollista uusien hankkeiden käynnistämistä tänä tai ensi vuonna.”

Vuosi sitten Moore uudisti esityksensä ja laittoi sen myös suoraan opetusministeri Jukka Gustafssonille (sd). Siihen ei tullut enää edes vastausta.

 

Vielä on yksi asia, joka selittää, miksi Suomessa on tilastojen mukaan paljon vähemmän plagiointia kuin Ruotsissa.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan pääsihteeri Sanna Kaisa Spoof kertoo, ettei kaikkien plagiaattien ole tarkoituskaan tulla TENK:n tietoon. Hänen mukaansa Suomessa ei tilastoida yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden harjoitustöihin tai vastaaviin liittyvää plagiointia. ”Opiskelijavilpin seuraamukset päätetään korkeakoulujen sisäisessä niin sanotussa kurinpitomenettelyssä”, Spoof selittää.

Ruotsin luvut kuvaavat opiskelijavilppiä ja Suomen luvut tutkimusvilppiä, joten niitä ei voi verrata suoraan toisiinsa.

Spoof myöntää kuitenkin, ettei kaikista tutkijoidenkaan tekemistä plagiaateista kerrota neuvottelukunnalle.

”Tiedonkeruussa on kehittämistä, ja eteenpäin raportointi on iso haaste”, Totti Tuhkanen sanoo suoraan.

Kärähtäminen on paperilla Suomessakin iso riski. Graduvaiheessa rangaistuksena on tavallisesti tutkinnon peruuttaminen. Myöhemmin voi pahimmassa tapauksessa menettää työsuhteensa tai tutkimusrahat.

Esimerkiksi Helsingin yliopistolla ei ole kuitenkaan moneen vuoteen hylätty yhtään gradua tai väitöskirjaa plagioinnin takia. Muutaman viime vuosikymmenen aikana on erotettu määräajaksi kaksi opiskelijaa, jotka olivat plagioineet koko gradunsa. Turussa ei ole vielä koskaan menty erottamiseen asti.

Ero esimerkiksi Ruotsiin on tässäkin suuri. Siellä tilastoitiin viime vuonna 801 opintovilppiä, joista 621 johti erottamiseen ja 180 varoitukseen. Plagiointi oli rangaistusperuste yli puolessa tapauksista.

Englannissa seuranta on vielä tarkempaa. Pelkästään yhdessä yliopistossa, Sheffield Hallamissa, kirjattiin vuonna 2010 noin 800 plagiaattia.

”Suomessa vilpin seuranta ja sanktiointi hakee vasta muotoaan”, Tuhkanen tulkitsee.

EU:ssakin on kiinnitetty asiaan jo huomiota. Plagiarismia seuraavan IPPHEAE-hankkeen tuoreessa Suomi-raportissa on kiinnitetty huomiota muun muassa siihen, ettei Korkeakoulujen arviointineuvoston auditointikriteereissä ole sen hallinnasta mitään mainintaa.

Tuhkanen toivoo plagiointia koskevaan keskusteluun avoimuutta.

Hän lainaa – ja tietysti nimeltä mainiten – tamperelaista kollegaansa Markku Ihosta.

”Virkaveljen mielestä vilppitapausten aktiivisen käsittelyn ei pitäisi olla häpeä vaan merkki korkeakouluopetuksen hyvästä laadusta.”