Yliopistojen lukukausimaksukokeilu epäonnistui
Ylioppilaslehden tuore pääkirjoitus kiinnitti huomiota tärkeään asiaan: yliopistojen lukukausimaksukokeiluun ja sen tuloksiin.
Kokeilussa on ollut mukana kolme yliopistoa: Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Oulun yliopisto ja Aalto-yliopisto. Käytännössä lukukausimaksuja on asetettu joihinkin englanninkielisiin maisteriohjelmiin, ja niitä ovat joutuneet maksamaan EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tulevat opiskelijat. Maksut ovat keskimäärin olleet noin 8 000 euroa lukuvuodessa.
Siis periaatteessa. Käytännössä suurelle osalle opiskelijoista on myönnetty stipendi, joka kattaa lukuvuosimaksun. Esimerkiksi Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa 140 periaatteessa maksamaan joutuvasta opiskelijasta vain 23 ei ole saanut yliopistolta stipendiä.
Samoin Aalto-yliopistossa maksullisissa maisteriohjelmissa oli tänä vuonna kaikkiaan 80 opiskelijaa, joista vain 13 maksoi itse koko lukuvuosimaksunsa.
Lisäksi maksun poistamiseen riittää vaikkapa se, että opiskelija on ”avosuhteessa” EU-kansalaisen kanssa. Sellaisiahan yliopistot eivät pysty millään tavallaan tarkastamaan – eikä pidäkään pystyä.
Kokeilussa on siis ollut paljon aukkoja. Kun mukana on ollut vain muutama yliopisto ja maisteriohjelma ja maksamaan joutuu lopulta vain murto-osa opiskelijoista, on hyvin vaikea sanoa, millä tavalla maksullisuus vaikuttaa opiskelutuloksiin.
Aalto-yliopistossa kokeilun typeryys myönnetään auliisti. ”Ei tämän perusteella pysty sanomaan, ovatko lukukausimaksut järkeviä vai eivät”, sanoo Aalto-yliopiston vararehtori Martti Raevaara (ei sukua allekirjoittaneelle) Ylen uutisessa.
Samoin Lappeenrannan teknillisen yliopiston strategiajohtaja Juha-Matti Saksa pitää kokeilua epäonnistuneena.
Siksi onkin varsin mielenkiintoista, että päivää aiemmin ilmestyneessä Ylen toisessa lukukausimaksukokeilua käsittelevässä jutussa on varsin toisenlainen sävy: ”Lappeenrannan teknillisen yliopiston kansainvälisten asioiden johtajan Janne Hokkasen mukaan lukukausimaksut ovat parantaneet maksuohjelman piiriin kuuluvien opiskelijoiden opiskelumenestystä sekä saapumisprosentteja.”
Hokkanen esittää väitteensä tueksi sen, että lukukausimaksun piirissä olevien opiskelijoiden suorittama opintopistemäärä oli selvästi koko yliopiston keskiarvoa korkeampi.
Ylioppilaslehden päätoimittaja Vappu Kaarenoja yritti kysellä Janne Hokkaselta tarkempia tietoja maksun vaikutuksesta. Paljastui, ettei tietoja ainakaan haastatteluhetkellä ollut. Hokkanen oli liikkeellä varsin heikolla datalla.
Maksullisten ohjelmien opiskelijoiden vuotuisia opintopistemääriä pitäisi tietenkin verrata niihin määriin, joita samoissa ohjelmissa on tehty ennen maksullisuutta, mutta sellaisia tietoja ei ollut. Kuten Kaarenoja huomauttaa, ulkomailta tulevat opiskelijat suorittavat usein opintonsa muutenkin nopeammin kuin keskiverto-opiskelijat.
Myöskään mitään tietoja arvosanoista ei ollut. ”Hyvä opiskelumenestys” oli siis vain nopeutta – eikä erityisestä nopeudestakaan ollut vahvaa näyttöä.
Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta löytyy siis varsin erilaisia päätelmiä lukukausimaksukokeilun vaikutuksista. Ehkäpä erilaiset johtopäätökset syntyvät siitä, mitä mieltä henkilö alun perin on ollut lukukausimaksuista.
On ilmiselvää, ettei kyseisenlaisen kokeilun jälkeen voi sanoa oikeastaan yhtään mitään maksujen vaikutuksista opintomenestykseen tai oppilasvirtoihin.
Itse suhtaudun lukukausimaksuihin varsin suurella varauksella. Ne osuvat helposti kaikkein köyhimmistä maista tuleviin opiskelijoihin, koska EU- ja ETA-maista tulevat rajataan pois.
Nimenomaan koulutuksen tarjoaminen olisi hyvää kehitysapua. Ilmaisen koulutuksen tarjoaminen ei-niin-hyvin pärjäävien maiden nuorille tekee osaltaan maailmaa paremmaksi.
Yhdysvalloissa taas maksullinen yliopistojärjestelmä haittaa nimenomaan köyhien ja muutenkin syrjäytymisvaarassa olevien vähemmistöjen opiskelua. Suomessa maksuttomuudella on haluttu taata tasa-arvo.
Maksuton opiskelu on vahvuus, josta kannattaa pitää kiinni silloinkin, kun opintoja suorittamassa on muutama ulkomaalainen.