Yliopistojen kolmas tehtävä on hähmäistä hommaa, mutta mittaaminen kannattaa
Mikä on yliopistojen tehtävä? Suomen lain mukaan tämä: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee tarjota mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”
Yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta puhutaan usein yliopistojen kolmantena tehtävänä (ne kaksi muuta ovat siis tutkimus ja opetus) tai tuttavallisesti vain YVV:na. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta moneen otteeseen. (Tässä linkki minun ja Aku Heinosen yhteiseen artikkeliin Tieteessä tapahtuu -lehdessä.)
YVV ilmestyi yliopistolakiin vuonna 2009, ja siitä lähtien yliopistoissa on pohdittu, mitä kaikkea se voisi olla ja miten sitä voisi mitata. Tutkimusta ja opettamista on totuttu mittaamaan esimerkiksi tutkimusjulkaisujen, opinnäytteiden ja tutkintojen määrällä. Henkilökunnan työsopimuksissa on voitu määritellä, millainen osa työtunneista pitää käyttää tutkimukseen ja millainen opetukseen. Tutkijan menestystä on voitu yksinkertaisimmillaan kuvata hänen impact factorillaan, eli sillä, kuinka monta kertaa hänen julkaisuihinsa on viitattu.
Mutta kuinka mitata yhteiskunnallista vaikuttavuutta? YVV voi olla esimerkiksi mediaesiintymisiä ja haastattelujen antamista, someaktiivisuutta, yleistajuisten julkaisujen ja kirjojen kirjoittamista, asiantuntijana toimimista eduskunnan valiokuntakuulemisissa, järjestötyötä, tilaustutkimuksia, yritysyhteistyötä, tutkimustiedon kaupallistamista sekä osallistumista erilaisten neuvottelukuntien tai neuvoa antavien paneelien toimintaan. On selvää, että näin erilaisten toimintojen asettaminen yhteiselle mittarille on hankalaa. Erityisen hankalaa se voi olla ”pehmeiden tieteiden” eli humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen kohdalla.
Samuel Lindholm, Tapio Litmanen ja Marko Hakanen pureutuvat tuoreessa Politiikka-lehden artikkelissaan aiheeseen. ”Kuinka mitata yliopiston vuorovaikutusta, vaikuttavuutta ja kolmatta tehtävää? Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mittaamisen esteet humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla” on luettavissa tästä linkistä.
Alkuun tutkijat kirjoittavat, kuinka vaikeasti avautuva ja määriteltävä asia YVV on. Opettaminen ja tutkiminen ovat jo yhteiskuntaan suuresti vaikuttavia tekoja, eikä näitä kolmea tehtävää voi laittaa järjestykseen toisiinsa nähden. ”Voidaan sanoa, että käytännössä kaikki yliopistossa tapahtuva toiminta on vuorovaikutusta yhteiskunnassa”, kirjoittajat toteavat.
Artikkelin alussa on myös toinen tärkeä pointti, jota ainakin itse mietin turhan harvoin: YVV on perimmiltään nimenomaan vuorovaikutusta, vaikka usein puhutaan vain siitä puhutaan vain vaikuttavuutena. ”Sitä ei tulisi siksi kuvata ainoastaan yksipuolisena vaikuttamisena, joka säteilee erillisenä ymmärretystä akateemisesta maailmasta muualle yhteiskuntaan.” Todellinen YVV syntyy siis yliopistojen ja niiden ympäristön yhteistyönä. Tutkijan tai yliopiston aktiivisuus on vasta lähtölaukaus jollekin myöhemmin yhdessä rakennettavalle.
Luonnontieteissä, tekniikassa ja lääketieteessä on jo totuttu toimimaan yritysmaailman kanssa, konsultoimaan, perustamaan yrityksiä ja hakemaan patentteja. Tällaisia YVV:n muotoja on myös mahdollista mitata helpommin kuin ”pehmeille tieteille” tyypillisiä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen muotoja, jotka voivat olla enemmänkin osallistumista julkiseen keskusteluun vaikkapa yleistajuisin kirjoin ja luennoin. Lindholm, Litmanen ja Hakanen kirjoittavat: ”Keskeinen ongelma lienee se, että pehmeänä ymmärretty YVV-toiminta jää yhä helposti piiloon, koska se ei ole usein yhtä formaalia kuin kovilla aloilla tapahtuva toiminta. Tutkimuksen arviointiin ja erinäisiin auditointeihin osallistuvien tahojen on syytä kiinnittää erityistä huomiota tähän.”
Piiloon jäävän YVV-toiminnan tuomista näkyväksi voisi helpottaa yksinkertaisesti sillä, että korkeakouluissa käytössä olevat tutkimustietokannat sallisivat YVV:n alle menevän toiminnan helpon listaamisen niihin. Näin osittain jo onkin, kirjoittajat mainitsevat erikseen TUHAT-tietokannan.
Lindholmin, Litmasen ja Hakasen mukaan YVV:n mittaaminen palvelee sen kehittämistä. On syytä myös kiinnittää huomiota eri tieteenalojen tasa-arvoon.
Lisäksi tarvitaan yksittäisten tutkijoiden tekemän työn nykyistä parempaa huomioimista: ”Ministeriö ja yliopistot ovat rakentaneet itselleen loukun, jossa YVV-toimintaa pyritään kyllä kehittämään ja mittaamaan, mutta siinä kunnostautuneita yksittäisiä tutkijoita ei kuitenkaan palkita riittävästi. Jotta asiantilaa voitaisiin muuttaa, YVV tulisi nähdä meriittinä työnhakuprosessissa. Tarvitaan rakenteellista muutosta.”