Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Yliopisto tarvitsee pääsykokeensa

Blogit Tarinoita tieteestä 31.7.2012 17:21
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Korkeakoulujen valintakokeet on tarkastettu, ja tämänvuotiset onnistujat ovat selvillä. Helsingin yliopistoon pääsi 17 prosenttia kaikista pyrkijöistä. Tiukin seula oli omalle alalleni, biotieteisiin, jonne valittiin noin 7 prosenttia pyrkijöistä. Suunnilleen samanlainen osuus oli myös vuonna 1998, kun itse aloitin opiskelut heti lukion jälkeen.

Yliopistojen valintakokeista käydään keskustelua ajoittain. Kovaäänisimmät ovat useimmiten pääsykokeiden vastustajia: miksi yliopistoon pitäisi pyrkiä erillisellä kokeella, vaikka tuore ylioppilas on juuri demonstroinut osaamistaan ylioppilaskokeissa ja toisaalta lukion päättötodistuksessa?

Tässä vastaus: Yliopistoon pitää olla mahdollisuus pyrkiä valintakokeilla, jotta sinne pääsisivät myös teini-iän laiskistuttamat lorvijat sekä yhden asian nerot. Heidän oikea paikkansa saattaa olla nimenomaan yliopisto, eikä akateemisella maailmalla ole varaa jättää heitä ulkopuolelle.

Tässä kohdassa voisin kertoa eräästä ystävästäni. Hän oli koulussa hyvä, pärjäsi vähällä vaivalla. Teini-iässä hän alkoi selvästi menettää mielenkiintoaan opiskeluun. Teini-ikäisen aivot ovat biologisestikin varsinaisen myrskyn kourissa, ja joillain henkilöillä myrsky on erityisen vahva. Ystävälläni oli. Hän pelasi innokkaasti salibandya, soitti bassoa bändissä, joutuipa jonkin verran ns. huonoille teillekin. Yläasteen loppu ja puolet lukiosta menivät ystäväni kohdalla hieman muissa maailmoissa ja siksi arvosanat laskivat. Toisaalta koulumenestykseen vaikutti lahjakkuuskin: hän oli lahjakas esimerkiksi kirjoittamisessa, matematiikassa ja taideaineissa, mutta vieraissa kielissä todella huono. Ne vain eivät tarttuneet hänen päähänsä toisin kuin vaikkapa reaaliaineet. Valitettavasti senaikainen ylioppilastutkinto oli hyvin kielipainotteinen: ystäväni kirjoitti kuusi ainetta, joista kolme oli kieliä. Ylioppilastodistuskin oli siksi hyvin kaksijakoinen arvosanoiltaan, ja lukion päättötodistuksessa näkyivät lukion alkupuoliskon vaikeudet keskittyä koulunkäyntiin.

Ystäväni ei olisi päässyt yliopistoon haluamaansa pääaineeseen pelkillä todistuksilla, mutta kokeella hän pääsi sisään heti kirjoitusten jälkeen.

Yliopisto-opiskelu sopi ystävälleni. Hän ryhtyi tekemään gradua jo toisen opiskeluvuoden lopulla, ja maisterin paperit hän sai opiskeltuaan 3,5 vuotta. Silloin väitöskirjakin oli jo hyvällä alulla. Hän väitteli 26-vuotiaana, siis 7 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen. Väitöskirjan jälkeen ystäväni jatkoi tutkijana ja yliopisto-opettajana vielä pari vuotta, sitten hän jätti tutkimusmaailman taakseen ja ryhtyi kirjoittamaan kirjoja.

Yliopisto oli ystävälleni juuri oikea paikka.

Perustutkimuksen tilasta ollaan akateemisessa maailmassa oltu jo pitkään huolissaan, ja viime aikoina on jouduttu vetoamaan myös huippututkimuksen puolesta. Yleensä kysymys on rahasta.

Rahan lisäksi huippututkimus tarvitsee oikeanlaisia ihmisiä. Heidän ei tarvitse olla sosiaalisesti lahjakkaita, ulospäin suuntautuvia, helposti innostuvia, monipuolisia ja monilahjakkaita pänttääjiä, vaan heillä pitää vain olla jokin sellainen kyky, joka edistää tiedettä.

Yksi vaaran paikka piilee nimenomaan pääsykokeissa. Jos opiskelijat valittaisiin vain ylioppilaskirjoitusten ja lukion päättötodistuksen eli yleisen opintomenestyksen perusteella, opiskelijoiden joukosta raakattaisiin pois myös yhden alan nerot.

Tekstini toinen tapauskertomus on tällainen: Eräs äärimmäisen lahjakas matemaatikko oli sosiaalisesti niin estynyt, että esimerkiksi kokouksissa hänen tutkimusryhmänsä johtaja aina esitteli hänet. Matemaatikko itse ei nimittäin koskaan puhunut ventovieraiden läsnä ollessa. Kun hän haki töihin tunnettuun tietotekniikkafirmaan, hän ei läpäissyt psykologisia testejä. Onneksi pomot, jotka tiesivät hänen kykynsä, kävelivät testauspsykologien yli.

Yliopistojen ensisijainen, kaikki muut tarkoitukset ylittävä tehtävä on tutkimus, ja todellinen huippututkimus voi syntyä myös laiskojen, tylyjen tai nerojen tekemänä. Joskus tiede voi syntyä vain heidän tekemänään. Siksi heitä ei saa ajaa pois pääsykoevaiheessa, opintojen aikana eikä tutkimusta tehtäessä.

(Pieni ja toisarvoinen paljastus: ”eräs ystäväni” on minä itse. Syyt ovat retorisia.)


Tämä teksti perustuu osittain puheeseen, jonka pidin Helsingin yliopiston biotieteellisen tiedekunnan alumnitilaisuudessa lokakuussa 2011.

Tilaisuudessa tapasin viimeistä kertaa professori Kielo Haahtelan, biotieteiden laitoksen johtajan. Haahtela kuoli rintasyöpään heinäkuun alussa. Olin saanut tutustua häneen sekä opettajana että jonkin verran myös yksityishenkilönä. Kielo Haahtela oli johtajana tehokas, tiedenaisena terävä ja utelias, ihmisenä ja opettajana lämmin. Biotieteiden laitos ei ole entisensä ilman häntä.

Yliopisto tarvitsee mahdollisimman laajan kirjon erilaisia ihmisiä: sellaisia kuin Kielo Haahtela, sellaisia kuin tuppisuu matemaatikko, jopa sellaisia kuin minä.