Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Yliopisto tarvitsee pääsykokeensa

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 31.7.2012 17:21

Korkeakoulujen valintakokeet on tarkastettu, ja tämänvuotiset onnistujat ovat selvillä. Helsingin yliopistoon pääsi 17 prosenttia kaikista pyrkijöistä. Tiukin seula oli omalle alalleni, biotieteisiin, jonne valittiin noin 7 prosenttia pyrkijöistä. Suunnilleen samanlainen osuus oli myös vuonna 1998, kun itse aloitin opiskelut heti lukion jälkeen.

Yliopistojen valintakokeista käydään keskustelua ajoittain. Kovaäänisimmät ovat useimmiten pääsykokeiden vastustajia: miksi yliopistoon pitäisi pyrkiä erillisellä kokeella, vaikka tuore ylioppilas on juuri demonstroinut osaamistaan ylioppilaskokeissa ja toisaalta lukion päättötodistuksessa?

Tässä vastaus: Yliopistoon pitää olla mahdollisuus pyrkiä valintakokeilla, jotta sinne pääsisivät myös teini-iän laiskistuttamat lorvijat sekä yhden asian nerot. Heidän oikea paikkansa saattaa olla nimenomaan yliopisto, eikä akateemisella maailmalla ole varaa jättää heitä ulkopuolelle.

Tässä kohdassa voisin kertoa eräästä ystävästäni. Hän oli koulussa hyvä, pärjäsi vähällä vaivalla. Teini-iässä hän alkoi selvästi menettää mielenkiintoaan opiskeluun. Teini-ikäisen aivot ovat biologisestikin varsinaisen myrskyn kourissa, ja joillain henkilöillä myrsky on erityisen vahva. Ystävälläni oli. Hän pelasi innokkaasti salibandya, soitti bassoa bändissä, joutuipa jonkin verran ns. huonoille teillekin. Yläasteen loppu ja puolet lukiosta menivät ystäväni kohdalla hieman muissa maailmoissa ja siksi arvosanat laskivat. Toisaalta koulumenestykseen vaikutti lahjakkuuskin: hän oli lahjakas esimerkiksi kirjoittamisessa, matematiikassa ja taideaineissa, mutta vieraissa kielissä todella huono. Ne vain eivät tarttuneet hänen päähänsä toisin kuin vaikkapa reaaliaineet. Valitettavasti senaikainen ylioppilastutkinto oli hyvin kielipainotteinen: ystäväni kirjoitti kuusi ainetta, joista kolme oli kieliä. Ylioppilastodistuskin oli siksi hyvin kaksijakoinen arvosanoiltaan, ja lukion päättötodistuksessa näkyivät lukion alkupuoliskon vaikeudet keskittyä koulunkäyntiin.

Ystäväni ei olisi päässyt yliopistoon haluamaansa pääaineeseen pelkillä todistuksilla, mutta kokeella hän pääsi sisään heti kirjoitusten jälkeen.

Yliopisto-opiskelu sopi ystävälleni. Hän ryhtyi tekemään gradua jo toisen opiskeluvuoden lopulla, ja maisterin paperit hän sai opiskeltuaan 3,5 vuotta. Silloin väitöskirjakin oli jo hyvällä alulla. Hän väitteli 26-vuotiaana, siis 7 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen. Väitöskirjan jälkeen ystäväni jatkoi tutkijana ja yliopisto-opettajana vielä pari vuotta, sitten hän jätti tutkimusmaailman taakseen ja ryhtyi kirjoittamaan kirjoja.

Yliopisto oli ystävälleni juuri oikea paikka.

Perustutkimuksen tilasta ollaan akateemisessa maailmassa oltu jo pitkään huolissaan, ja viime aikoina on jouduttu vetoamaan myös huippututkimuksen puolesta. Yleensä kysymys on rahasta.

Rahan lisäksi huippututkimus tarvitsee oikeanlaisia ihmisiä. Heidän ei tarvitse olla sosiaalisesti lahjakkaita, ulospäin suuntautuvia, helposti innostuvia, monipuolisia ja monilahjakkaita pänttääjiä, vaan heillä pitää vain olla jokin sellainen kyky, joka edistää tiedettä.

Yksi vaaran paikka piilee nimenomaan pääsykokeissa. Jos opiskelijat valittaisiin vain ylioppilaskirjoitusten ja lukion päättötodistuksen eli yleisen opintomenestyksen perusteella, opiskelijoiden joukosta raakattaisiin pois myös yhden alan nerot.

Tekstini toinen tapauskertomus on tällainen: Eräs äärimmäisen lahjakas matemaatikko oli sosiaalisesti niin estynyt, että esimerkiksi kokouksissa hänen tutkimusryhmänsä johtaja aina esitteli hänet. Matemaatikko itse ei nimittäin koskaan puhunut ventovieraiden läsnä ollessa. Kun hän haki töihin tunnettuun tietotekniikkafirmaan, hän ei läpäissyt psykologisia testejä. Onneksi pomot, jotka tiesivät hänen kykynsä, kävelivät testauspsykologien yli.

Yliopistojen ensisijainen, kaikki muut tarkoitukset ylittävä tehtävä on tutkimus, ja todellinen huippututkimus voi syntyä myös laiskojen, tylyjen tai nerojen tekemänä. Joskus tiede voi syntyä vain heidän tekemänään. Siksi heitä ei saa ajaa pois pääsykoevaiheessa, opintojen aikana eikä tutkimusta tehtäessä.

(Pieni ja toisarvoinen paljastus: ”eräs ystäväni” on minä itse. Syyt ovat retorisia.)


Tämä teksti perustuu osittain puheeseen, jonka pidin Helsingin yliopiston biotieteellisen tiedekunnan alumnitilaisuudessa lokakuussa 2011.

Tilaisuudessa tapasin viimeistä kertaa professori Kielo Haahtelan, biotieteiden laitoksen johtajan. Haahtela kuoli rintasyöpään heinäkuun alussa. Olin saanut tutustua häneen sekä opettajana että jonkin verran myös yksityishenkilönä. Kielo Haahtela oli johtajana tehokas, tiedenaisena terävä ja utelias, ihmisenä ja opettajana lämmin. Biotieteiden laitos ei ole entisensä ilman häntä.

Yliopisto tarvitsee mahdollisimman laajan kirjon erilaisia ihmisiä: sellaisia kuin Kielo Haahtela, sellaisia kuin tuppisuu matemaatikko, jopa sellaisia kuin minä.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Käsittääkseni Saksassa on malli missä suurinpiirtein kaikki pääsee sisään mutta sitten parin ensimmäisen vuoden aikana tipahtaa pois pelistä ne jotka ei kykene.

Eikö tuolta voisi hakea mallia myös Suomen yliopistoihin. Nyt Suomen suuri ongelma on se, että hakijat käyttävät tarpeettoman monta vuotta hakiessaan sinne toivealalleen ja ehkä opiskelevat samaan aikaan jotakin muuta ja kun ehkä sitten joskus pääsevät jättävät sen alkuperäisen alan kesken.

Tästä aiheutuu helkkarin suuri hukkainvestointi sekä nuorelta että yhteiskunnalta.

Mikesei voisi olla niin, että yliopistoon pääsisi suurinpiirtein kaikki jotka hakee ja sitten parin vuoden aikana valikoituu eri aloille yliopistossa tai sitten ohjautuu vaikkapa AMK:n puolelle?

Itse en jaksanut olla lukiossa lainkaan. Pääsin sieltä muistaakseni 6.5 keskiarvolla, kirjoitin keskinkertaisesti. Vasta yliopistossa sain tehdä sitä mitä halusin: eli opiskella ja perehtyä todella johonkin kiinnostavaan asiaan sen sijaan että olisi tarvinnut lukion tavoin zumbata kurssilta ja aiheesta toiseen, olla olevinaan niin uskonnon kurrseilla kuin äidinkielessäkin.
Nyt olen ns. huippututkija ja hyvin pyyhkii kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lukio ei ole yliopisto eikä yliopisto ole lukio. Siksi luulen että akateemiseen maailmaan tulisi kaikilla halukkailla olla tie auki vaikka aiemmat koulut eivät välttämättä putkeen olisivatkaan menneet. Harva tämän maan huippuprofessori on kirjoittanut kuutta ällää, harva on kirjoittanut edes yhtä ainoata.
Hyvä kirjoitus Raevaaralta.

On kaunis ja humaani ajatus antaa aina vain uusi mahdollisuus nuorelle toteuttaa unelmansa, mutta en ole ihan varma pitääkö kirjoittajan perustelut kaikilta osin kutinsa. Se että nuori tietää, että lukiossa löysäilemälläkään ei menetä mahdollisuuksiaan yliopisto-opintoihin, voi itsessään ruokkia kirjoittajan mainitsemaa ”teini-iän laiskistumista”. Esimerkiksi englantilaisessa systeemissä lukiossa suoritetut arvosanat (A-levels) ratkaisevat yliopistoihin pääsyn, ja todellakaan nuoret eivät enää löysäile tuossa vaiheessa. Tuskin kukaan yrittää väittää, että tämän seurauksena englantilaiset yliopistot tuottaisivat heikompaa tieteellistä osaamista kuin suomalaiset. Suomalainen pääsykoejärjestelmä vain siirtää todellisuuden kohtaamista hiukan tuonnemmaksi. Kenties tämä on hyvä asia, jos voidaan perustellusti osoittaa, että suomalaiset nuoret ovat epäkypsempiä kuin heitä yleensä paria vuotta nuorempana yliopistoihin siirtyvät englantilaiset. Toki Englannissakin on poikkeus säännöstä ja kaksi suosittua huippuyliopistoa Cambridge ja Oxford käyttävät lukiotodistuksen lisäksi pääsykokeita, mutta tässä on kysymys lähinnä suuren hakijatulvan lisäkarsinnasta.
Toinen kirjoittajan pääpointti koski yhden asian neroja. Tässä kannattaa lähteä miettimään sitä, mikä yliopistojen ja niiden laitosten etu. Ne tuskin haluavat erityisesti estää yhden asian neroja pääsemästä opinahjoihinsa. Mielestäni lukiotodistus ja ylioppilastutkinto mittaavat hyvin monenlaisia lahjakkuuden osa-alueita. Ei ole mitään estettä sille, etteivätkö yliopistojen laitokset voisi käyttää juuri niiden aineiden arvosanoja, jotka tiiveimmin liittyvät tieteenalaan, kriteereinä yliopistoon pääsylle. Mainittakoon tässä yhteydessä, että oma poikani on juuri tällainen ”teini-iän laiskistuttama”, mutta selvästi lahjakas ainakin yhdellä osa-alueella. Hän pääsi juuri Helsingin yliopistoon opiskelemaan haluamaansa alaa — ja ilman pääsykoetta.

Yksi näkokulma on myös tämä euroopan koulutus-uudistus. Eli käsittääkseni halutaan sitä, että ammattikorkeakoulun suorittaneet opiskelijat pääsisivät joustavasti maisteritason opintoihin ts. kandiopinnot voitaisiin ohittaa. Tähän astihan systeemi on ollut, että amk-tutkinnolla aloitetaan nollasta mutta saadaan tietty paketti hyväksytettyä amk-opintojen perusteella.

Pääsykokeita ei saa lopettaa tässäkään tapauksessa. Lähinnä amk-puolelta on ollut pyrkimyksiä tällaiseen ”mutkien oikomiseen”, mutta en kannata pelkkää todistusten perusteilla amk:laisten hyväksymisiä missään tapauksessa.

Kokemukset kun ovat huonoja, koska amk:iin tullaan hyvin heterogeenisellä taustalla ja täten maisteriopintoihin vaadittavat teoreettiset taidot saattavat puuttua niin pahasti, etteivät nämä jo hyväksytyt pääsisi edes yliopiston pääsykokeesta läpi.

Ja jos taas moititaan, että teoreettinen painolasti on sellaista, ettei sitä käytännön työelämässä tarvita, niin miksi sitten haluta yliopisto-opintoihin. Yliopiston pitää antaa periaatteelliset valmiudet kaikille valmistuneille myös väitöskirjaopintoihin.

Sensuroitu
”Raevaara puuttuu oikein ja hyvin asioihin. Mutta hänkin selvästi välttelee puuttumista pakko- ja virkamiesruotsin, sekä kiintiöruotsalaisten vaikutuksesta suomalaisten hyvinvointiin omassa maassaan. Miten tämmöinen apartheidpolitiikka vaikuttaa suomalaisten menestykseen yleensä kansakuntana. Ajatellaan koulutuksen osalta, että nykyinen hallitus haluaa lisätä ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvien osuutta, kiintiöitä esim. lääkärikoulutuksessa, vaikka maakunnissa on huutava pula lääkäreistä ja Ruotsissa työskentelee noin parisataa Suomessa koulutettua lääkäriä.”
Muotoilin ehkä jonkun lauseen väärin. Olen yrittänyt nyt korjata sen.
Jatkuu. Jos kansakunta suosii kielivähemmistöä ja kouluttaa vähälahjaisemman älykkäämmän edellä, se ei voi olla kansakunnan edun mukaista, eikä oikeudenmukaista.
Mikään yritys ei palkkaa toiseksi tai kolmanneksi parasta hakijaa, vaan parhaimman. Jos yritys menettelee toisin, se kaatuu.

Entisenä opinto-ohjaajana olen sitä mieltä, että tietopuolisista pääsykokeista olisi kokonaan luovuttava. Ensinnäkin ne asettavat hakijat eriarvoiseen asemaan. Menestymisen mahdollisuudet ovat parhaat niillä, joilla on varaa ja mahdollisuuksia osallistua kalleille valmennuskursseille, kun taas lahjakkaat, mutta köyhät ja/tai syrjäseudulla asuvat ovat vaarassa karsiutua, kun heillä ei ole ollut vastaavaa vamentautumisen mahdollisuutta. Toiseksi ne ohjaavat vääränlaisiin opiskelutottumuksiin. Nykyisin jo lukiossa pyritään välttämään kaavamaista ulkolukua, ylioppilaskoetta on kehitetty arvioimaan ajattelu- ja päättelykykä ja akateemisissa opinnoissa pänttäämisellä ei tietenkään ole mitään sijaa. Mutta tietopuolisissa pääsykokeissa tuntuu pärjäävän nimenomaan karsintakirjojen sisällön mahdollisimman tarkalla muistamisella. Kolmanneksi tietopuolinen pääsykoe ei mittaa lainkaan soveltuvuutta ko. opintoalalle tai ammatissa pärjäämisen edellytyksiä. Tietopuolinen pääsykoe voitaisiin siis vallan hyvin korvata pisteyttämällä opinalaa lähellä olevia yo-kokeita. Mahdollisuus yo-kokeen ainevalkoiman täydentämiseen ja arvosanojen korottamiseen tulee toki olla avoinna kiinnostuneille hakijoille. Näitä pisteitä täydentämään voisi sitten kylläkin käyttää soveltuvuuskokeita, joita joillakin aloilla jo käytetäänkin, esim. opettajankoulutuksessa. Tällaisiin kokeisiinhan ei voi varsinaisesti valmentautua, joten kaikki hakijat ovat samalla viivalla.

Olen samaa mieltä pääsykokeiden ongelmista ysahaman kanssa, eli että pänttäämällä. voi selvitä. Ja sisäänpääsyyn auttavat myös valmennuskurssit, jotka eriarvoistavat hakijoita.

En olisi kuitenkaan palkkaamassa jonkinlaisia julkisia rekrytointikonsultteja päivän kestävine älykkyys- ja soveltuvuustesteineen, vaan muuttaisin pääsykokeita niin, että ne mittaisivat enemmän ajattelua ja päättelyä, eivät pänttäämistä. Jos taas valmennuskurssit edesauttavat ajattelu- ja päättelytaitojen kanssa, niin sille ei kai voi sitten mitään.

Ja katinkontit tarvitsee – sisäänpääsykarsintaa millään perusteella. Paras lopputulos saavutettaisiin menettelyllä jossa kaikki pääsevät ’sisään’ ja karsinta alkaa heti nimenomaan ja vain opintomenestyksen perusteella jatkuen aina ’loppuun’ saakka.

Nykysysteemi että muka ’valmistuu ammattiin’ jostain putkesta – on aivan älytön.
Putket suoltavat ulos mitä sekalaisinta sakkia – henkilöitä, joista monet eivät opi hallitsemaan (osaa) mistään mitään. Tämä on ikävä tosiasia, jonka mm. minä monien muiden mukana olen käytännössä nähnyt ja karvaasti kokenut.

Saksaan vertaaminen ongelmallista parista syystä. Ensiksi, siellä vain n. kolmannes ikäluokasta käy koulun joka vastaa lukiota meillä. Korkeakouluun kyyllä pääsee ellei hae Berliiniin lukemaan arkkitehtuuria/taidetta, mutta sitten pääsee nauttimaan massaluennoista joissa loppuu happi luokasta. Lisäksi Saksassa tiede ja opetus on erotettu jossain määrin toisistaan, eli tutkimusinstuutit hoitavat tieteen joitain poikkeuksia lukuun ottamatta (Heidelberg, Mainz, Munchen) ja korkeakoulut opetuksesta.

Meillä ei ole varsinaisia tutkimuslaitoksia VTT poislukien, joten nykyinen malli sopinee meille parhaiten.