Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Yleistajuinen tiede on muutakin kuin tekstiä

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 22.5.2013 10:44

Kirjoitin pari päivää sitten Tieteen yleistajuistaminen -kirjasta, joka on ensimmäinen aihetta laajasti käsittelevä suomenkielinen tietokirja.

Pidin kirjasta, mutta tuttavallani oli esittää siitä pieni moite – ja ihan relevantti sellainen: kirjassa ei mainita museoita, näyttelyitä ja esimerkiksi tiedekeskuksia tieteen yleistajuistamisen muotona.

Rajaus on varmasti harkittu. Jo kirjan esipuheessa sanotaan, että teoksen yhtenä tavoitteena on ”kaventaa tiedemaailman ja kustannusmaailman välistä kuilua”. Kärki on siis kirjoittamisessa.

Valinta on toki kaikella tapaa luonteva. Tutkija toimii jo paljon tekstin kautta, ja siksi siirtyminen tieteellisestä yleistajuiseen on sekin helpointa toteuttaa ensin tekstitse.

Yhteyksien luominen museoihin ja tiedekeskuksiin voi tuntua hankalammalta kuin yhteydenotto lehtien toimituksiin. Kirjasta on suurimmaksi osin rajattu pois myös television ja radion kautta tapahtuva tieteen popularisointi.

Silti museoiden ja tiedekeskusten unohtaminen tieteen yleistajuistamisen areenoina on huono juttu. Mitä vähemmän niistä puhutaan, sitä harvemmin niitä jatkossakaan muistetaan.

Syytän asiasta itseänikin. Yritän tosin aina muistaa nämäkin popularisoinnin mahdollisuudet, mutta kontribuutioni jää yleensä pelkän maininnan tasolle. Myös minä olen ennen kaikkea kirjoittaja.

Toisaalta puolustelen itseäni sillä, että oli tieteen yleistajuistamisen lopullinen muoto mikä tahansa, ensimmäinen versio toteutetaan yleensä aina tekstinä. Televisio- ja radio-ohjelmilla on käsikirjoituksensa, ja näyttelyt tarvitsevat tekstiä monenlaisiin tarkoituksiin ja monissa vaiheissa.

Museot, näyttelyt ja tiedekeskukset ovat aivan yhtä täynnä mahdollisuuksia kuin tiedettä popularisoivat lehtiartikkelit tai tietokirjat. Näkökulmia on valtava määrä, aiheita ja rajauksia loputtomasti. Esimerkiksi tiedekeskus Heureka tarjoaa ainakin plastinoituja ruumiita sekä näyttelyn ruuansulatuksesta.

Oulun Tietomaassa esitellään muun muassa laivaeläimiä sekä miesten ja naisten eroja. Helsingissä Luonnontieteellisessä museossa näyttelyn aiheena ovat lepakot.

Tiedettä popularisoivan näyttelyn voi koota vaikka elävistä kasveista: Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa voi tutustua kasvien evoluutioon ja maailmanvalloitukseen.

Tähtien ja muiden taivaankappaleiden salat aukeavat Ursan planetaariossa. Helsingin yliopiston museossa taas avattiin kuukausi sitten uudistettu näyttely lääketieteen historiasta. Turussa merikeskus Forum Marinum esittelee pyöriäisiä ja meripelastuksen historiaa.

Museot ja tiedekeskukset rakentavat näyttelyitä myös kiertoon: esimerkiksi sinänsä pieneltä kuulostavan Satakunnan museon kiertonäyttelyvalikoimasta löytyy koiran historiaa, muinaisjäännösten hoitoa ja tupakoinnin historiaa.

Heurekan Body Worlds on kotoisin Saksasta, ja toisaalta tiedekeskuksen omia näyttelyitä on lähtenyt Suomesta maailmalle.

Näyttelyillä ja erityisesti tiedekeskuksilla on ominaisuus, josta pelkän tekstin kirjoittaja voi monesti vain haaveilla: elämyksellisyys. Kuultuna, nähtynä, haistettuna ja tunnettuna asiat aukeavat eri tavoin kuin vain luettuna. Kun ihminen pääsee tekemään ja kokeilemaan pelkän tiedon vastaanottamisen sijaan, muistiin jää aivan erilainen jälki.

Yleistajuista tiedettä ei kannata latistaa pelkäksi tekstiksi.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

En ole kirjaa lukenut, mutta sen kuvauksesta tuli mielikuva opastuksesta siihen, mitä yksittäinen tieteen tekijä voi tehdä popularisoimisen eteen. Museot ja televisiot ovat enemmän yhteiskunnallista tai vähintään järjestötason toimintaa. Kirjan tai blogin taas voi kirjoittaa kuka vain yksinään.

Tärkein kanava eli wikipedia on vielä Tiinalta hukassa. Suomenkielistä wikipediaa ei kirjoita muutkuin suomalaiset. Tutkijoiden soisi kirjoittavan sinne enemmän artikkeleita. Nyt fi-wiki painottuu urheiluun ja musiikkiin ja kas kummaa sotatieteeseen.

Totta. Eri ihmiset omaksuvat tietoa ja elämyksiä eri tavoin, eri aistien kautta. Perinteinen paperikirjallisuus voi suosia visuaalisesti maailmaa hahmottavia lukijoita, kun taas näyttelyissä voi kulkea tilassa ja käyttää useampaa aistia. Suomessa on esimerkiksi hienoja kasvitieteellisiä puutarhoja, joista voi saada intoa ja innostusta pimeimpään kaamosaikaankin. Näyttelyjen luulisi lisäksi mahdollistavan palautteen saamisen, kokeilemisen ja vuorovaikutuksen tieteen- tai taiteentekijöiden kanssa.

Museot ja tiedekeskukset eivät ole kuitenkaan kaikkien halukkaiden tavoitettavissa. Lisäksi tiedekeskuksen tai museon rakentaminen ja ylläpito voi imaista suunnattomat määrät (vero)varoja. Onko Suomessa varaa rakentaa tiedekeskus jokaiseen kaupunkiin? Ehkä tieteen ja taiteen popularisointi on Suomessa kannattavampaa kirjallisesti kuin rakennuksia pystyttämällä. Rakennuksia – paitsi halpoja hometaloja – ei kukaan halua kustantaa. Kirjoja ja lehtiä ostetaan ohimennen kauppareissuilla.

Entä onko jokaisen tiedekeskuksen ja museon taso riittävä? Vetävätkö Suomen Heurekat, Ateneumit ja Kiasmat vertoja maailman tiedekeskuksille ja taidemuseoille? Paljonko maksaisi British Museumin rakentaminen Suomeen? Onko San Franciscon tiedekeskuksen perusnäyttely edelleen kiinnostavampi kuin vantaalaisen vastineensa? Entä Kiasma ja Ateneum? Ne ovat kooltaan tai sisällöltään tynkiä verrattuna keskieurooppalaisiin modernin taiteen kokoelmiin ja satoja vuosia vanhoihin taidepalatseihin.

Taidemuseoista saisi kiinostavampia, jos asiakkaat voisivat niissä itse kokeilla taiteen tekoa. Miksi taidekeskuksissamme ei anneta vierailijalle mahdollisuutta kokeilla taulujen maalausta eri tekniikoin, patsaan suunnittelua, lasinpuhallusta, sarjakuvien ideointia, ym? Nykyisellä kosketusnäyttöjen aikakaudella luulisi olevan helppoa tarjota museovieraalle ympäristö, jossa hän voi digisiveltimellä tai -lastalla kokeilla taulun maalausta. Saattaisi joku jopa ostaa tulostetun paperiversion omasta teoksestaan, tai voisipa noista harrastekokeiluista muodostaa kollektiivisen taideteoksen. Miksi tiede- ja teknologiapuistoissa ei tarjota asiakkaille mahdollisuutta kokeilla tieteen tekoa, omien robottien suunnittelua ja valmistusta? Miten monta luovaa keksintöä ja miten monta taideharrastajaa Suomessa syntyisikään, jos tiedekeskukset ja taidehallit keskittyisivät historian sijasta tulevaisuuteen ja antaisivat katsojalle mahdollisuuden olla myös tekijä, toteuttaja?

Suomalaisessa näyttelykulttuurissa keskitytään liikaa staattiseen tuijotteluun. Oikeasti uusista ilmiöistä innostuneiden henkilöiden pitää sitoutua kalliisiin ja pitkiin opistojen taidekursseihin tai rakentaa kotiinsa oma laboratio. Liian usein museolipun hinnalla ei saa kuin historiaa ja ohimeneviä muistoja, ja sama juttu omakustanteisten kurssien kanssa paitsi, että rahaa paloi satakertaisesti.

Näitä luetaan juuri nyt