Yksin uurastavalle self help on tärkeää
Työssä uupumisesta puhutaan nyt paljon. Hyvä! Olen itsekin kärsinyt työuupumuksesta ja sen liitännäisoireista ja työskennellyt nyt vuoden ajan saadakseni tilanteen paremmaksi.
Työuupumus pääsee kehittymään usein vaivihkaa, ja usein siihen vaikuttaa moni muukin elämän elementti kuin työhön liittyvät olosuhteet. Ihminen on aina kokonaisuus, ja rasitusta voi tulla perhetilanteesta, terveysasioista, lähipiirin ongelmista, vaikka mistä. On vaikea niputtaa kaikkia uupuvia yhdenlaiseksi kategoriaksi. Ihmiset myös oireilevat eri tavoin.
Työuupumukselle ei ole Suomessa omaa diagnoosia. Käsittääkseni syynä tälle on se, että työuupumuksen syitä on haluttu etsittävän työyhteisöstä yksilön sijaan. Ei ole lääketieteellinen ongelma, jos vaikkapa työvuorot ovat järjettömiä.
Diagnoosin puuttuminen on kuitenkin johtanut siihen, että työuupumuksen sijaan ihmiset saavat esimerkiksi masennus- tai ahdistuneisuushäiriödiagnooseja. Tämäkään ei ole hyvä asia.
Työterveyspsykologi Johanna Ojala-Oksala arvosteli Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten työuupumuksen itsehoitokulttuuria, ajatuksenaan nimenomaan se, että muutoksen pitää lähteä työyhteisöstä. ”Täydellisessä maailmassa työterveyspsykologi olisi johtoryhmätasolla miettimässä ja vaikuttamassa työhyvinvoinnin linjauksiin. Työyhteisöt ja -tiimit myös hakeutuisivat työnohjaukseen ennen kuin kipuilu alkaa.”
Samaa ajetaan takaa Ylen uunituoreessa artikkelissa työuupumuksesta: ”Toipumisessa tärkeää olisi, ettei uupunut palaisi sairausloman jälkeen vanhaan oravanpyörään. Työpaikalla tulisi siis käydä keskustelua siitä, miten tilannetta voitaisiin parantaa, jotta uupuminen ei toistuisi.”
On tietenkin tärkeää vierittää vastuuta työuupumuksesta työyhteisölle ja esimiehille. Mutta samalla saattaa unohtua eräs työuupujien ryhmä – se, johon minäkin kuulun: itsensätyöllistäjät. Taiteilijoilla, freelancereilla ja yksinyrittäjillä ei ole työyhteisöä eikä esimiestä. Joukko on varsin kirjava, ja siihen kuuluu niin rakennusyrittäjiä kuin apurahatutkijoita.
Heidän, siis meidän, tapauksessamme on pakko lähteä tekemään muutosta yksilön kautta. Itsensätyöllistäjän tapauksessa ei ole muuta keinoa kuin keskittyä siihen, ”mikä on mahdollista ja mihin ihmisellä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa” – eli nimenomaan siihen asetelmaan, jota Ojala-Oksala HS:ssa arvostelee.
Olisi mukavaa, kun asiasta kirjoittavat toimittajatkin muistaisivat itsensätyöllistäjien ryhmän. Nyt työuupumusta käsittelevät jutut käsittelevät lähes säännönmukaisesti tilanteita, jossa työntekijällä on työyhteisö esimiehineen ja työterveyshuoltoineen.
Apua on kuitenkin saatavissa myös minun kaltaisilleni. Vaikka muutoksen pitää väistämättä lähteä yksilöstä, muutokseen saa tukea. Ensi alkuun apua kannattaa hakea omasta terveyskeskuksesta. Kehotan myös ottamaan selvää Kelan järjestämästä, työkykyä ylläpitävästä Kiila-kuntoutuksesta.
Monenlaisessa työssä voi uupua, ja nimenomaan epätyypillisestä työstä myös puuttuvat työterveyshuollon kaltaiset tukijärjestelmät. Siksi on tärkeä, että toimijat terveydenhuollossa ja Kelassa tunnistavat itsensätyöllistäjien ongelmat.
Itsensätyöllistäjien ammatilliset järjestöt ja muut yhteenliittymät, kuten omassa tilanteessani kirjailijayhdistykset, ovat tärkeässä roolissa työuupumuksen hoidossa ja ehkäisyssä. Niiden kautta on monesti saatavissa neuvontaa, vertaistukea ja jopa työnohjausta.