Yhteiskunta tarvitsee mielikuvitusta nähdäkseen mahdollisuudet edessään

Kuvitteleminen on yhteiskunnallisesti tärkeää.

Näin sanoo väitöskirjatutkija Bernadette McBride Conversation-verkkolehdessä julkaistussa esseessään, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. (Conversation julkaisee erityisesti tutkijoiden tekstejä, suosittelen seuraamaan.)

McBride perustelee väitettään ”climate fictionilla” eli fiktiolla, joka spekuloi ilmastonmuutoksen vaikutuksilla. Tunnettuja esimerkkejä clifistä ovat muun muassa Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia (suomeksi julkaistu nimillä Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa, 2003-2015 ) ja suomalaisesta kirjallisuudesta tietenkin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005). Ison budjetin elokuvissa ilmastonmuutoksella spekuloidaan muun muassa Interstellar– ja The Day after Tomorrow -rainoissa.  

”Yhteiskunta odottaa, että kulttuuri toisi jotain järkeä maailman ongelmiin. Ilmastonmuutos haastaa meidät tähyämään tulevaan ohi oman arkemme ja pohtimaan, millainen tulevaisuus odottaa seuraavia sukupolvia – ja mikä on meidän roolimme sen rakentamisessa. Tällainen vastuullisuus vaatii mielikuvitusta”, McBride kirjoittaa. 

Hän on sitä mieltä, että on tärkeää luoda sekä dystooppisia että utooppisia kuvitelmia. Muutosten tekeminen oman arkeen ja yhteiskunnallisten rakenteiden muuttaminen voivat tuntua paitsi raskailta, myös päämäärättömiltä. Dystopiat näyttävät, mitä saattaa tapahtua, jos emme toimi tarpeeksi tehokkaasti. Utopiat taas antavat lupauksia siitä, että ponnistelu kannattaa. Ne tuovat toivoa ja motivaatiota.