Yhteiskunta tarvitsee mielikuvitusta nähdäkseen mahdollisuudet edessään
Kuvitteleminen on yhteiskunnallisesti tärkeää.
Näin sanoo väitöskirjatutkija Bernadette McBride Conversation-verkkolehdessä julkaistussa esseessään, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. (Conversation julkaisee erityisesti tutkijoiden tekstejä, suosittelen seuraamaan.)
McBride perustelee väitettään ”climate fictionilla” eli fiktiolla, joka spekuloi ilmastonmuutoksen vaikutuksilla. Tunnettuja esimerkkejä clifistä ovat muun muassa Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia (suomeksi julkaistu nimillä Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa, 2003-2015 ) ja suomalaisesta kirjallisuudesta tietenkin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005). Ison budjetin elokuvissa ilmastonmuutoksella spekuloidaan muun muassa Interstellar– ja The Day after Tomorrow -rainoissa.
”Yhteiskunta odottaa, että kulttuuri toisi jotain järkeä maailman ongelmiin. Ilmastonmuutos haastaa meidät tähyämään tulevaan ohi oman arkemme ja pohtimaan, millainen tulevaisuus odottaa seuraavia sukupolvia – ja mikä on meidän roolimme sen rakentamisessa. Tällainen vastuullisuus vaatii mielikuvitusta”, McBride kirjoittaa.
Hän on sitä mieltä, että on tärkeää luoda sekä dystooppisia että utooppisia kuvitelmia. Muutosten tekeminen oman arkeen ja yhteiskunnallisten rakenteiden muuttaminen voivat tuntua paitsi raskailta, myös päämäärättömiltä. Dystopiat näyttävät, mitä saattaa tapahtua, jos emme toimi tarpeeksi tehokkaasti. Utopiat taas antavat lupauksia siitä, että ponnistelu kannattaa. Ne tuovat toivoa ja motivaatiota.
Olen toisinaan pohtinut sitä, kuinka fiktio – kirjallisuus ja elokuvat etunenässä – piirtävät yhteiskunnallemme suuntaviivoja, joita kohti lähdemme kulkemaan.
Jotta jotain voisi toteuttaa, jonkun on ensin täytynyt kuvitella se. Kirjailijat ja käsikirjoittajat ikään kuin tallaavat polkuja mahdollisuuksien metsään.
Tätä samaa ajatusta McBridekin ajaa takaa. Kuvitteleminen on tärkeää, koska muuten meillä ei ole tavoitteita, ei ihanteita, joita kohti pyrkiä.
Entä voiko kuvittelu olla vahingoksi? Onhan mahdollista kuvitella, sanotaan nyt vaikkapa ydinpommi, ja sitten jokin taho päättää ryhtyä tutkimaan, onko sellainen mahdollista tehdä. Lopulta pommi toteutetaan, anteeksi, siis toteutettiin.
Tai voivatko mielikuvitukselliset dystopiat vaikkapa ilmastonmuutoksesta olla vahingoksi, koska ne laskevat mielialaa ja vihjaavat, että yrittäminen on turhaa?
En tiedä. Ihmiset reagoivat asioihin eri tavoin, ja sama ihminen voi reagoida vaihtelevasti muusta elämäntilanteestaan ja mielialastana riippuen. On turha yrittää laskelmoida kaikille toimivaa lähestymistapaa tai ylipäätään ajatella fiktiota propagandana, joka johtaisi haluttuun vasteeseen kansassa. Vaikka kuvittelu on yhteiskunnalle tärkeää, taidetta tai viihdettä ei voi valjastaa viemään eteenpäin mitään tiettyä ajatusta.
Jatketaan kuvittelua, kanssataitelijat! Se on tärkeämpää kuin julkisessa keskustelussa aina muistetaankaan.
*
P.S. Huomenna alkavat Turun kirjamessut. Siellä tätä aihetta pohditaan muun muassa ohjelmanumerossa ”Sillä ilman metsää olet autio”: Ilmastohuoli on herättänyt kansalaiset ja saanut koululaiset lakkoilemaan. Runoilijoilla teema on ollut käsittelyssä jo pitkään. Millaisina maailmoina ilmastonmuutos heijastuu runoudessa? Miltä luonnon ja ihmisen kohtaaminen ja tulevaisuus runoudessa näyttää? Aiheesta keskustelevat ja runojaan lukevat Jukka Itkonen, Aulikki Oksanen ja Olli Sinivaara. Moderaattori Tuija Välipakka. Suomen Kirjailijaliiton ohjelmaa.