Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Voisiko tieteentekoa joukkorahoittaa?

Blogit Tarinoita tieteestä 5.5.2014 20:06
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Journalismin joukkorahoituspalvelu Rapport avasi tänään sivunsa. Rapport tuottaa eräänlaista tilausjournalismia: ihmiset maksavat, jotta toimittaja kirjoittaisi jutun juuri tietystä aiheesta.

Käytännössä palvelu toimii niin, että mukaan lähteneet toimittajat esittelevät itselleen sopivan aiheen ja määrittelevät hinnan, jolla kirjoittaisivat jutun aiheesta. Nyt Rapportissa toimittaja ryhtyisi työhön alimmillaan 315 eurolla. Kalleimman jutun hinnaksi on nähdäkseni pantu 6 840 euroa. Juttuideasta kiinnostuneet lukijat maksavat jokainen sopivaksi katsomansa summan, ja jos rahamäärä saadaan kokoon eräpäivään mennessä, toimittaja todella kirjoittaa jutun. Juttu lähetetään ensin maksajille ja myöhemmin se laitetaan yleiseen levitykseen Rapportin nettisivuille. Jos rahaa ei kerry tarpeeksi eikä artikkeli toteudu, maksajat saavat rahansa takaisin.

Kaltaistani kirjoittamisen sekatyöläistä Rapportin kaltaiset uudenlaiset toimintatavat kiinnostavat tietenkin pohjattomasti. Mediakenttä muuttuu, yleisöt pirstoutuvat, ja samaan aikaan maailma kaipaa entistä enemmän analysointia ja selittämistä. Sitä paitsi kirjoittajankin on revittävä elantonsa jostain, ja perinteiset mediatalot vain vähentävät väkeä.

Ryhdyin miettimään, voisiko tiedettäkin rahoittaa näin. Periaatteessahan tiedettä ja taidetta rahoitetaan jo nyt samalla periaatteella: tutkija, taiteilija tai vaikkapa tietokirjailija laatii työsuunnitelman, jossa hän esittelee ideansa. Rahoittaja eli apurahaa jakava taho päättää, haluaako hän tukea idean toteutumista. Rapportissa rahoittajana vain toimii säätiöiden ja erilaisten valtiollisten elinten sijaan joukko yksityisiä ihmisiä. Kulttuuriprojekteille onkin jo nyt toiminnassa Rapportin tavoin toimiva Mesenaatti-joukkorahoituspalvelu.

Ei sinänsä ole syytä, miksei tiedettäkin voisi tehdä pienimuotoisella joukkorahoituksella. Tutkijalta homma vaatisi hyvää projektinhallintaa: Pitäisi osata rakentaa ja rajata järkevän mittainen tutkimusprojekti. Se pitäisi kyetä viemään läpi tietyssä ajassa ja mahdollisesti hyvinkin rajallisin resursseihin. Kysymyksenasettelu ja metodit pitäisi miettiä niin, että tuloksia olisi varmasti odotettavissa, olivat ne sitten mitä tahansa.

Periaatteessa kaikki nämä asiat pitää ottaa huomioon tutkimustyössä jo nyt. Ainahan potentiaalinen rahoittaja, oli se sitten Suomen Akatemia tai yksityinen säätiö, haluaa kunnollisen tutkimussuunnitelman ja realistisen arvion tutkimuksen kestosta.

Rapportin kaltaisella joukkorahoituspalvelulla rahoitettava tutkimus olisi kuitenkin monella tapaa pienimuotoisempaa kuin nykyisellä tutkimusrahoituksella toteutettava. Jos rahoitus olisi samaa suuruusluokkaa kuin nyt Rapportissa tarjolla olevien artikkeliaiheiden, tutkija voisi työskennellä projektinsa parissa korkeintaan muutaman kuukauden. Siinäkin ajassa ehtii kyllä saada aikaan ihan hyvää tutkimusta, jos suunnitelma on ollut tarpeeksi hyvä ja rajattu.

Aiheen pitäisi myös olla niin kiinnostava, että rahoittajia löytyisi. Yleisönä ei olisi pelkkä tiedeyhteisö, vaan myös maailma sen ulkopuolella. Kaikille tieteenaloille homma ei soveltuisi: kokeellisia laboratoriotieteitä ei tehdä pienellä budjetilla parissa kuukaudessa.

Kuka maksaisi joukkorahoitustutkimuksesta? Varmaankin samanlaiset henkilöt, joiden nyt ajatellaan maksavan Rapportin tuotannosta: yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet, sosiaalisessa mediassa aktiiviset, median uusia malleja kohtaan uteliaat.

Olisiko Rapportin mallilla toteutettu tiede oikeaa tiedettä? Periaatteessa se voisi olla. Kaikki, mikä tehdään tieteen nimissä, tieteen periaatteita ja etiikkaa noudattaen, on oikeaa tiedettä. Käytännössä asia olisi hankalampi. Miten esimerkiksi tieteelle tyypillinen vertaisarviointiin perustuva julkaiseminen onnistuisi?

Muutenkin systeemissä liikuttaisiin lopulta tieteen kannalta varsin harmaalla alueella. Rapportissa maksajia houkutellaan lupauksilla sisällöstä ja johtopäätöksistä: ”Perinteiset sukupuoliroolit elävät päiväkodeissa vahvoina” tai ”Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten tekemien rikosten tutkinnat kuitenkin usein keskeytetään, liikkeen jäsenet saavat tietoa tutkinnasta suoraan poliisilta tai esitutkintamateriaalia katoaa poliisin hallussa”.

Tieteenteossa tuollaisia premissejä ei voisi käyttää. (Journalismin kohdallakin toki oletan, että kirjoittajilla on valmiiksi tietoa siitä, että asiat todella ovat noin, vaikka artikkelia ei ole vielä kirjoitettukaan.) Tutkimus ei voi antaa lupauksia siitä, mitä tulokset tulevat olemaan. Maksajan pitää varautua siihen, että tulokset poikkeavat odotuksista ja toiveista.

Ehkä tässä seikassa onkin suurin syy siihen, ettei tutkimuksen teko joukkorahoituksella onnistuisi. Maksaja haluaa vastinetta – ja itselleen mieluista sellaista. Nyt Rapportista voi ostaa tukea annetulle ennakkokäsitykselle, että poliisi pimittää uusnatsien rikoksia. (Ja ehkä pimittääkin, tarkoituksenani ei ole väittää vastaan.) Tieteen joukkorahoituksella tuesta ei voisi olla varma. Maksaisivatko ihmiset todella tiedosta – vai maksavatko he vain siitä, että joku tukee heidän omia käsityksiään?

Joka tapauksessa ajatus pienimuotoisten tutkimusten rahoittamisesta Rapportin kaltaisella palvelulla kiehtoo minua. Ehkä jossain onkin jo sellainen palvelu – linkittäkää toki, jos tiedätte!