Viihteelliselläkin tietokirjalla on paikkansa ja arvonsa
Mitä lisäarvoa populaari tietokirjallisuus voi tuoda tiedonjulkaisemisen maailmaan? Tätä olen pohtinut viime päivät, kun olen seurannut Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -kirjan ympärillä käytävää keskustelua.
Ensin tunnustus: olen kokenut keskusteluun osallistumisen hankalaksi. Asiaa voisi tarkastella kovin monelta kantilta, ja tuntuu, että yhden näkökulman valitseminen jättää aina varjoonsa muita vähintään yhtä tärkeitä. Niin käy väistämättä myös tässä bloggauksessa.
Tietokirjallisuuden käytännöt ja etiikka ovat tavattoman kiinnostavia aiheita, mutta niistä olisi ihana keskustella jäsennellysti ajan kanssa – ei tällä tavoin kiireesti ja kohuun keskittyen.
Toisaalta keskustelijat puhuvat paljon toistensa ohi. Joku puhuu siitä, onko tapahtunut jotain juridisesti väärää, toista surettaa tutkijoiden työn vähäinen arvostus, kolmas haluaa haukkua suomalaisen journalismin maan rakoon.
Moni minua asiantuntevampi ja perehtyneempi on jo käsitellyt tapausta yksityiskohtaisesti.
Tutkijat Susanna Välimäki, Maarit Leskelä-Kärki, Juha Torvinen ja Nuppu Koivisto-Kaasik käyvät omassa blogikirjoituksessaan läpi yhden Maria Petterssonin kirjan luvun ja sen, kuinka paljon siihen on otettu suoraa ja hieman muunneltua tekstiä tutkijoiden töistä.
Tietokirjailijan mahdollisuuksista viitata materiaaliinsa taas kirjoitti oivallisesti kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist Kritiikin Uutisten verkkosivuilla.
Tässä bloggauksessa nostan esiin hyvin yleisluontoisen näkökulman. En siis kommentoi nyt esimerkiksi plagiointisyytöksiä.
Sosiaalisessa mediassa keskustelua seuranneena minua on häirinnyt, että tapaus on synnyttänyt vastakkainasettelua tutkimuskirjallisuuden ja yleistajuisen tietokirjallisuuden välille: monen keskustelijan pettymystä tilanteeseen tuntuu voimistavan se, että Petterssonin kirja on viihdyttävästi kirjoitettu. (Viittaan tässä nyt some-keskustelijoiden suureen massaan, enkä esimerkiksi niihin tutkijoihin, jotka asian nostivat esille.)
Petterssonin kirjan viitisenkymmentä naista on esitelty tiiviisti ja hakuteosmaisesti, ja kirjailija on kehystänyt heidät ”jännyydellä”: hän haluaa lukijan kokevan innostusta ja ihmetystä siitä, että tällaisia rohkeita, omaehtoisia ja inspiroituneita naisia löytyy lähihistoriasta runsain mitoin.
Moni tuntuu kuitenkin pitävän tällaista käsittelytapaa vähäarvoisena. Törmäsinpä Twitterissä sellaiseenkin mielipiteeseen, että kyseiset historialliset naiset ansaitsisivat tulla käsitellyiksi pelkästään ”vakavissa” tietokirjoissa.
Eihän se nyt näin ole! Historian naiset ansaitsevat tulla käsitellyiksi kaikenlaisissa tietokirjoissa!
Haluan siis puolustaa sitä lajityyppiä, jonka Pettersson on teokselleen valinnut.
Maailmassa tarvitaan monenlaisia tietokirjoja. Lyhyiksi teksteiksi muotoiltu ja kiinnostavalla tulokulmalla varustettu kirja voi olla monelle kokemattomalle tai levottomalle lukijalle väylä kirjojen lukemisen maailmaan. Tekstejä voi lukea yksi kerrallaan, kirjan voi avata mistä kohtaa tahansa, lukukokemus ei ehdi muuttua tylsäksi tai vaikeatajuiseksi.
Kirjalle valittu lajityyppi ei liioin kerro mitään kirjan laadusta tai kirjoittajan huolellisuudesta. Kaikenlaista tietokirjallisuutta voi tehdä hyvin tai huonosti, eettisesti tai epäeettisesti, laiskasti tai kunnianhimolla. Eettisesti kyseenalaisella tavalla voi lainata (ja on lainattukin) niin tiedekirjassa kuin lasten kuvitetussa tietokirjassa.
Myös tätä olen miettinyt:
Toinen keskustelijoita harmittava seikka Petterssonin kirjan saamassa julkisuudessa on se, että kirjailijaa on käsitelty kirjassa mukana olevien naisten ”löytäjänä”, vaikka todellisuudessa Maria Pettersson on poiminut henkilöt valikoimaansa muiden ihmisten kirjoittamista teksteistä kuten opinnäytteistä ja biografioista.
Mutta kuka koskaan todella on ”löytänyt” olemassa olleita ihmisiä? Jostain tutkijatkin ovat heidät poimineet fokukseensa. Hekin ovat hyödyntäneet jo valmiiksi olemassa ollutta tietoa – muiden ihmisten talteen merkitsemää.
Näinhän tiedonjulkistamisen maailma toimii: me kaikki hyödynnämme sitä, mitä aiemmat tekijät ja sukupolvet ovat tehneet. Löydämme, yhdistelemme ja tuomme tietoon mukaan aina uusia kerroksia. (Huomatkaa, että nyt en puhu konkreettisesta tekstistä vaan tietosisällöistä.)
Me tiedonjulkistamisen eri tasoilla toimivat tekijät siirrämme tietoa uuteen kontekstiin – vaikkapa ”jännyyteen”. Annamme tutuille asioille uudet kehykset, tarjoamme uuden tavan tulkita vanhaa.
Tätä samaa työtä tehdään niin tutkimuksen kuin yleistajuisen tietokirjallisuuden saralla, ja tämä työ on arvokasta.
Arvokkuudesta on tietenkin johdettavissa myös se, että toisten tekemälle työlle on syytä antaa kunnia.