Veikkaus: metsästyksen sosiaalinen kestävyys vähenee
Yhä useammin minusta tuntuu, että Suomen luonto on olemassa vain metsästäjiä varten. Riistahallinnossa tehdään täysin nurinkurisia ratkaisuja, jotka vastaavat pelkästään metsästäjien tarpeeseen metsästää.
Näin ei pitäisi olla. Luontoa koskevassa päätöksenteossa tärkeimpinä arvoina pitäisi olla luontokadon pysäyttäminen sekä ilmastokriisiin vastaaminen. Mutta myös ihmisten suhteessa luontoon pitää ottaa huomioon paljon muitakin tarpeita kuin metsästäminen. Miksi halu suojella on niin aliarvostettu verrattuna haluun metsästää?
Viime viikolla Riistakeskus myönsi ”poikkeuslupia” ilveksen ”kannanhoidolliseen” metsästykseen. Lupia annettiin kaikkiaan 300 ilveksen tappamiseen.
Se on Riistakeskuksen mukaan 12,4 prosenttia Suomen koko ilveskannasta. Siksi laitoinkin poikkeuslupa-sanan ympärille lainausmerkit. Ymmärrän kyllä, että termi on juridinen, mutta onhan se melkoista, että tällaisten poikkeusten myötä ilveskannasta katoaa yli kymmenesosa. Kuulostaa enemmänkin säännöltä. Kuten Helsingin Sanomat tänään kirjoittaa, ilves on Suomen laissa rauhoitettu ja EU:n luontodirektiivissä tiukasti suojeltu.
Kannanhoidollisen metsästyksen olen pannut lainausmerkkeihin varmasti aiemminkin. Ilveskanta ei kaipaisi hoitoa. Ilvekset, niin kuin muutkin suurpetomme, ovat elinympäristönsä avainlajeja. Ne säätelevät toiminnallaan lukuisten muiden lajien kantaa, ja toisaalta ilveskantaa itseään säätelevät tehokkaasti sen saaliseläinten kannat. Luonto hoitaisi kyllä itsensä, kun saisi siihen mahdollisuuden.
Ilvekset tekevät itse tärkeää kannanhoidollista työtä syödessään muun muassa kauriita ja supikoiria.
Maa- ja metsätalousministeriössä ilveksen tappolupia puolustellaan muun muassa sillä, että lajin metsästäminen lisää ihmisten sietokykyä sitä kohtaan. Puhutaan ”sosiaalisesta kestävyydestä” eli siitä, kestävätkö ihmiset ylipäätään ilveksen läsnäolon, sen, että se syö joskus vapaana ulkoilevia kissoja sekä hyökkää vähissä määrin lähinnä lampaiden kimppuun.
Ilveksen kohdalla tämä sietokyky vaikuttaa olevan myös sitä, kestävätkö metsästäjät, että ilves verottaa valkohäntä- ja metsäkauriin kantoja. Asetelma on hieman irvokas, sillä molemmat kauriit ovat vieraslajeja*. Paikoittain ihmisten sietokyky kauriita kohtaan on varsin huonolla tolalla, sillä eläimet syövät puutarhakasvit ja viljelykset suuhunsa. Silti kauriskantojen elinvoimaa ylläpidetään muun muassa talviruokinnalla. Tässäkin kohtaa metsästäjien etu on nostettu ylimmäksi.
Toisaalta alan olla entistä enemmän sitä mieltä, että suurpetojen metsästyksessä on eniten kyse silkasta halusta metsästää suurpetoja. Suurpetojen metsästys on suomalaista trofeemetsästystä. Helsingin Sanomat avasi jutussaan, millaisin perustein ilveksille on haettu poikkeuslupia. Perusteita löytyy niin ilveksiä kohtaan tunnetusta pelosta siihen, että ilveksiä nyt vain pitäisi metsästää. Kun mieli palaa ilvesmetsälle, syitä kyllä keksitään.
Poikkeusluvissa on kyse toimimisesta metsästäjien mieliksi. Miksi yksi ryhmä saa vaikuttaa luontoon näin paljon? Muutenkin metsästyksen vaikutus suomalaiseen luontoon on suuri. Metsästys kohdistuu edelleen esimerkiksi joihinkin lintulajeihin, joiden kannat ovat huolestuttavasti pienentyneet. Joissain kansallispuistoissakin saa metsästää – ja ulkoilija saattaa tulla metsästäjän ampumaksi. Etelä-Suomessa kauriit aiheuttavat kolareita ja syövät puutarhat suihinsa.
Kuinka kauan tällainen metsästäjien suosiminen voi jatkua? Ihmisten tietoisuus ympäristön kantokyvystä on kasvamassa, ja esimerkiksi eläinten oikeudet ovat nykyään tärkeitä paljon suuremmalle kansanosalle kuin muutama vuosikymmen sitten.
Riistahallinto voisi vähitellen alkaa miettiä myös sitä, millainen sosiaalinen sietokyky on metsästystä itseään kohtaan.
Voi olla, että erityisesti suurpetojen metsästyksen sosiaalinen kestävyys romahtaa piankin.
*Oikaisu 13.10. klo 17.45: Valkohäntäkauris on vieraslaji, mutta metsäkauris on sekä vieras- että tulokaslaji: sitä on sekä istutettu että se on levinnyt tänne omin voimin.