Vanhana väittelyn kauneudesta
Akateemisissa ympyröissä on tapana korostaa, että väitöskirja on vasta kuin ajokortti – lupa ryhtyä oikeaksi tutkijaksi. Väitöskirjaa tekevä jatko-opiskelija on todellakin opiskelija: hän opiskelee tutkimuksen tekemistä muiden ohjauksessa ja muiden vastuulla.
Vasta tohtorinpaperit saatuaan hän voi oikeasti ryhtyä tutkijaksi.
Näin asiat ainakin minulle aikoinaan esitettiin, ja periaatteessa olen samaa mieltä. Väitöskirjaa ei pidä yliarvostaa.
Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten ilahduttava artikkeli 82-vuotiaasta väittelijästä. Anneli Ilonen väitteli runsas viikko sitten kasvatustieteistä Lapin yliopistossa.
Ilosen väitöskirja ”Rajan lapset – Identiteettityö Kannaksen evakkojen sukupolvissa” käsittelee sitä, kuinka Kannaksen evakoiden evakkoidentiteetti säilyi aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Ilonen on Karjalan evakoita itsekin.
Iäkkäinä tohtoriksi valmistuneet ovat eräänlaisia systeemin hylkiöitä. Meillä arvostetaan nuoria neroja. Nopeus ja nuoruus peittoavat hitauden, paneutumisen ja pitkän kokemuksen.
Toisaalta väitöskirjan tarkoitus ”tutkijanuran ajokorttina” ei pääse toteutumaan eläkkeellä väitelleiden kohdalla.
Iäkkäät väittelijät eivät täytä minkäänlaisia akateemisen suorittamisen ihanteita: esimerkiksi Anneli Ilonen ei mennyt suoraan lukiosta yliopistoon, hän ei valmistunut alle viidessä vuodessa maisteriksi, hän ei tehnyt väitöskirjaansa neljässä vuodessa, hän ei mene post dociksi ulkomaille tai hanki EU:n tutkimusrahaa Suomeen.
Ties vaikka vanhukset pudotettaisiin pois kaikista yliopiston taulukoista väittelijöiden keski-ikää nostamasta.
Iäkkäillä väittelijöillä on muunlaista arvoa. Akateemisen uran sijaan heidän tekemisissään korostuu itse väitöskirja. Kun nuorilla ”putkitohtoreilla” väitöskirjat niiden laadusta huolimatta hukkuvat massaan ja jäävät pelkiksi askelkiviksi uralla, iäkkäällä väittelijällä juuri väitöskirja on ”se juttu”.
Esimerkiksi Anneli Ilosen väitöskirjan aihe evakoiden identiteettikokemuksista on ehdottoman tärkeä – ja myös viime hetkessä tehty. Karjalan evakoita ei kohta enää ole. Pitkä elämänkokemus ja toisaalta myös aiheen omakohtaisuus voi synnyttää tutkimukseen näkökulmia, jotka muilta jäisivät huomaamatta. Tarvitsemme monenlaista tutkimusta, monenlaisten ihmisten tekemää.
Valitettavasti nykyajan trendit yliopistomaailmassa ovat tätä näkemystä vastaan: esimerkiksi kaikkien väittelijöiden kanavoiminen tutkijakouluihin pudottaa ”poikkeavat” pois väitöskirjantekijöiden joukosta.
Hyvä väitöskirja ei mene koskaan hukkaan, ja on oikeastaan vaikea keksiä väitöskirjaa kunniakkaampaa tekemistä eläkepäiviksi. Omistautuminen tieteelle on aina kaunista. Viis systeemistä.