Välttäkää tieraivoa!
”Tieraivo johti pahoinpitelyyn”, uutisoi Helsingin Sanomat muutama päivä sitten. Kaistanvaihdosta alkanut tilanne johti ensin seuraamiseen ja lopulta pahoinpitelyyn.
Kukapa meistä ei tietäisi, mitä ”tieraivo” eli road rage tarkoittaa. Minä ainakin tiedän. Pahimmillaan raivostuin moottoritiellä kanssa-autoilijalle niin,että seurasin häntä kotiin saakka. Kanttini loppui siinä vaiheessa, kun minun olisi pitänyt nousta autosta ja lausua miehelle muutama ankara sana.
Olen vilkutellut valoja, painanut torvea ja turvautunut ns. käsimerkkeihin. Mitään sen vaarallisempaa en miellä tehneeni.
Olen miettinyt, onko ”tieraivo” todellinen, tunnistettu ilmiö, ja onko sitä tutkittu tieteellisesti. ”Road rage” -haku paljastikin ison määrän tutkimusartikkeleita PubMed-tietokannasta.
Yhdysvaltalaistutkijoiden vuonna 2010 Psychiatry-lehdessä julkaisemassa katsausartikkelissa ”Road Rage – What’s Driving It?” koottiin yhteen aiheesta saatuja tuloksia.
Yli kolmannes ihmisistä koki syyllistyneensä tieraivoon. Tähän laskettiin mukaan kaikenlaiset kiroamiset, viittilöinnit, jarruttelut, torven soittamiset sekä niitä vakavammat teot. Tieraivon todennäköisyyttä lisääviä asioita olivat tietyt ympäristötekijät, kuten ruuhka ja henkilön päivän aikana ajama pitkä kokonaismatka, sekä muun muassa alkoholin tai muiden päihteiden väärinkäyttö ja epävakaa tai epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö.
Noin kaksi prosenttia ”tieraivokohtauksista” johti aineelliseen tai ruumiilliseen vahinkoon. Vahingontekijä oli useimmiten nuori ja miespuolinen.
Viikonloppuna raivo oli omalla kohdallani taas kerran lähellä: maantiellä nuori kuski teki parikin vaarallista ohitusta autoletkan keskellä toisen letkan tullessa vastaan.
En voi hyväksyä sitä, että oman hengen lisäksi vaarannetaan usean muun auton matkustajien henki.
Tuollainen käytös ansaitsee vähintäänkin keskisormen.
Kehotan silti pysymään rauhallisena ja välttämään provosoitumista. Olkaa parempia kuin minä!