Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Valehteletko lapsellesi?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 28.1.2013 06:11

Tuorein Suomen Kuvalehti sisälsi vaikuttavan kuvareportaasin sodan runtelemasta Alepposta ja sen asukkaista. Syyrian sota oli lehden kansijuttu.

Huomasin lehden kansikuvan herättäneen paheksuntaa sosiaalisessa mediassa: kanteen oli nimittäin kuvattu yksityiskohta joukkohaudasta. Mullan seasta pilkottivat kuolleen miehen kasvot, leukaa ja harmaantunutta partaa, mustalla liinalla peitetyt silmät.

Kantta haukuttiin brutaaliksi ja sen pelättiin säikäyttävän lapset.

Hieman vahingossa tulin testanneeksi kannen vaikutusta omiin kouluikäisiin lapsiini. Toinen ei kiinnittänyt kanteen mitään huomiota: kasvot erottuvat kuvasta sen verran huonosti, ettei lapsi yksityiskohtaa huomannut, vaikka lehti oli hänen edessään.

Toinen lapsi katseli kantta pitkään ja kysyi sitten, mitä se esittää. Kerroin. Puhuimme sodasta ja katselimme kuvia puoliksi sortuneista taloista.

Olen aina yrittänyt noudattaa lasten kanssa periaatetta, että 1) vastaan, kun he kysyvät 2) enkä valehtele selityksissäni.

Toki asioista pitää kertoa niin, että lapsi kykenee ne ymmärtämään eivätkä ne hämmennä häntä liikaa. En kuitenkaan usko, että tiedot rankoistakaan asioista, kuten sodasta, lisäävät lasten pelkoja. Olen pikemminkin sitä mieltä, että asioista häipyy turha mystisyys ja tunnelataus, kun niistä kerrotaan totuudenmukaisesti ja lapsen ikäkauteen sopivalla tavalla.

Elämään luonnostaan kuuluvia asioita ei pitäisi piilottaa lapsen elämästä. Esimerkiksi kuolema on osa lapsenkin elämää, ja hänelle jää kovin huonot työkalut käsitellä vaikkapa läheisen menettämistä, jos kuolema on kuulunut vaiettujen puheenaiheiden joukkoon.

Helsingin Sanomista silmiini tarttui uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan suurin osa vanhemmista valehtelee lapsilleen. Vuonna 2012 International Journal of Psychology -lehdessä julkaistu tutkimus käsitti noin 200 yhdysvaltalaista ja kiinalaista perhettä.

Ylivoimaisesti suurin osa tutkimuksen vanhemmista valehteli lapsilleen. Kiinalaisvanhemmista valehteli 98 ja yhdysvaltalaisista 84 prosenttia. Vanhempien koulutuksella oli merkitystä vain Kiinassa, jossa koulutustason kohoaminen oli yhteydessä vähäisempään valehteluun. Yleisin vale oli, että vanhempi sanoi lapselle jättävänsä lapsen yksin, jos tämä ei seuraa kiltisti vanhempaansa julkisella paikalla.

Tutkimuksessa oli mukana kaikenlaisia valheita, muun muassa väittämät ”jos syöt vesimelonin siemeniä, vatsaasi kasvaa vesimeloni” (yhdysvaltalaisvanhemmista 13,5 % ja kiinalaisista 29,4 % käytti tätä), ”rahaa ei ole tarpeeksi halutun lelun ostamiseen” (35,4, 54,1), ”hammaskeiju vaihtaa tyynyn alle laitetun hampaan kultarahaan”, (65,8 %, 72,1 %) sekä erilaisia ”uhkailuja”, joita vanhemmat eivät olleet tosiasiassa toteuttamassa, kuten ”jos et käyttäydy kunnolla, heitän sinut mereen kalojen ruuaksi” (4,4%, 21,2 %) tai ”jos et syö ruokaasi, jäät lyhyeksi” (9,9 %, 60,7 %).

Lapsia tieto vanhempien valehtelusta hämmentää. Lapsilta itseltäänhän valehtelu on yleensä kielletty.

Vanhemmat perustelevat valeensa lapsen parhaalla: hänen terveydellään, turvallisuudellaan tai vaikkapa mielihyvällään. Vanhemmat haluavat myös välttää konflikteja lapsen kanssa. Siksi lapsen haluama lelu luvataan ostaa joskus myöhemmin, vaikka oikeasti aikuinen ei aio sitä ostaa.

Osa valheista on jo osa kulttuuriperintöämme: on vaikea ymmärtää, millä tavalla sinänsä hauska mutta epätosi juttu hammaskeijusta vahingottaisi lasta.

Tutkimuksen tehneet tutkijat ilmaisivat huolensa siitä, millä tavalla vanhempien valehtelu vaikuttaa kasvavan lapsen kuvaan maailmasta, muista ihmisistä ja hänestä itsestään.

Myönnän: niin rehellisesti kuin yritänkin kertoa maailmasta lapsilleni, kyllähän minäkin olen tullut syyllistyneeksi erilaisiin ”välineellisiin” valheisiin. Lupaan kiinnittää asiaan huomiota, sillä olisi varmasti parempi, että myös lapsille puhuttaisiin ennen kaikkea totta. Niinhän me kehotamme heitäkin tekemään.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

”Vanhemmat perustelevat valeensa lapsen parhaalla: hänen terveydellään, turvallisuudellaan tai vaikkapa mielihyvällään.”

Mutta todellisuudessa on kyse vanhemman itsensä terveydestä, turvallisuudesta ja mielihyvästä. Siitä, ettei halua asettua konfliktiin lapsensa kanssa, vaikka se olisi välttämätöntä.

Mutta jos konfliktia pelkää, niin silloin valehtelu voi olla terveempi vaihtoehto, kuin lapselle ja hänen itsekkäille vaatimuksilleen periksi antaminen: ostetaan se kallis ja tarpeeton lelu, tehdään vain epäterveellistä herkkuruokkaa, annetaan kakaran riehua, jne.

Onko valehtelu aina ja kaikkialla pahasta? Esimerkiksi kun lapsonen huomaa että Joulupukki ei ole välttämättä ”totta” sanan täydessä merkityksessä, vaan länsimaisten aikuisten yhteinen satularppausprojekti, eikös sillä voi olla pedagoginen vaikutus — kaikkki mikä esitetään totena ei ole välttämättä totta?

Hylkäämisellä uhkailua en kyllä kannata ensisijaisella lastenkasvatuskeinona. Ja saattaa olla että jos uhkauksella ei ole pontta, ei sillä ole tehoakaan…? Vrt. ”Jos et käyttäydy kunnolla, heitän sinut kalojen ruoaksi”, mitä ei panna täytäntöön, ja ”Jos et käyttäydy kunnolla, ei jälkiruokaa/ei pelikonsolia/muu huonoa käytöstä vastaava rangaistus”, joka myös toteutetaan—?

Ei sillä että minulla mitään käytännön kokemusta lastenkasvatuksesta olisi.

”Jos et käyttäydy kunnolla, heitän sinut mereen kalojen ruuaksi”

Eihän tuollaista uhkausta voi ulkopuolinen käsittää, kyllä pitäisi tyytyä vähempään. Prosenttiluvuista näkyykin selvä kulttuuriero. Kiinassakin tuo tyyli lienee väistyvää kansanperinnettä.

Ei ole minullakaan kokemusta lasten kasvatuksesta, ei edes lapsen… Siten en osaa ottaa varmaa kantaa valehtelemisen aiheellisuuteen. Mutta pitänee kuitenkin olla jokseenkin varma, ettei lapsosen tarvitse myöhemmin havaita vanhempiaan valepukeiksi, vaikka he todellisuudessa sellaisia jossakin määrin joutuvatkin aina olemaan, jopa kodin ulkopuolella aikuisten seurassa…

Miten lienee tuon viikinki_aasan edellä esittämän petetyksi joutumisen kasvattavan vaikutuksen laita? Heikentyyhän lapsen perusluottavaisuus tuosta, mikä tosiaan on tässä maailmassa terveellistä.

Todenpuhumisen painoittamisesta ikävienkin asioiden kohdalla on ehkä syytä huomioida, että lapsen käsitys maailmasta ja todellisuudesta on vielä epämääräinen, samoin tietysti uudesta tiedosta. Näiden soveltaminen yhteen on taas oma ongelmansa. Onkin monesti painotettu sitä, ettei lapsille pidä aiheuttaa turhaa ahdistusta. Niinpä esimerkiksi ilmastonmuutospuheita on paras vähän kaunistella; ehkä tämä muuten osoittautuu lopulta todenpuhumiseksi eikä narraamiseksi… Yleensäkin on maailmanloppuennustukset on toistaiseksi paras ampua huolellisesti kokonaan alas.

Ei ole näköjään lastenkasvatuskaan yksinkertaista.

Lasten kasvatuksessa hyveitä ovat rakkaus, todenpuhuminen ja johdonmukaisuus.

Rakkaus on todellista lapsen parhaasta välittämistä pitkällä aikavälillä, vaikka lapsi ei sitä välttämättä aina tajuaisi aikuisen sen hetkisistä päätöksistä ja tekemisistä. Vaikkapa liiallisen tietokoneen käytön estäminen.

Todenpuhuminen ei tarkoita välttämättä sitä, että kerrotaan kaikki ikävät asia perin juurin, vaan sitä, että ikäviäkään asioita ei vältellä ja niistä kerrotaan sopivassa määrin lapsen ymmärryksen tasoon verrattuna (tai hieman enemmän, koska lasta ja hänen kykyjään ei pidä myöskään aliarvioida).

Johdonmukaisuus tarkoittaa sitä, että ei pidä uhkailla sellaisella, mitä ei myös pysyty toteuttamaan ja ole tarvitaessa valmis toteuttamaan. Myös sitä, että tietyt periaatteet ovat aina voimassa eivätkä vaihtele mielialan tai tilanteen mukaan.

Näillä kolmella säännöllä ensikertalainenkin onnistuu vähintään kohtalaisesti.

Lisään vielä äskeiseen, että todenpuhuminen ja johdonmukaisuus saa lapsen luottamaan vanhempaansa, joka on yksi terveen kehityksen perusta ja tekee perhe-elämän suunnattomasti helpommaksi koko elämän ajaksi.