Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Uskottavia alieneita, kiitos!

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 13.2.2012 16:40

Vostok-järven poraajien kunniaksi katsoin The Thingin, siis John Carpenterin ohjaaman vuonna 1985 valmistuneen elokuvan. En ollut sitä aiemmin nähnyt. (En ole nähnyt myöskään viime vuonna tullutta uusintaversiota, sen sijaan olen nähnyt vuoden 1951 elokuvan The Thing from the Another World.)

Noh, aika persoonaton elokuvahan The Thing oli. Sen ilmestymisen aikaan olin 6-vuotias, enkä ehkä osaa täydellisesti suhteuttaa sitä ajan muihin elokuviin. Leffassa on kieltämättä onnistunutta vainoharhan ja klaustrofobian tunnetta, henkilökaarti on värikäs ja loppua ei onneksi ole väkisin väännetty onnelliseksi. (*KORJAUS 14.2. The Thing valmistui vuonna 1982. En tiedä mistä tuo 1985 putkahti päähäni. Olin siis 3 vuotta elokuvan ilmestyessä.)

Uskottava The Thing ei kuitenkaan ole. Enkä tarkoita ”uskottavuudella”, että elokuvan ”pitäisi voida tapahtua oikeasti”. Minä rakastan scifi-, kauhu- ja fantasiaelokuvia, ja uskottavuuden pitää aina olla vain elokuvan esittelemän todellisuuden sisäistä uskottavuutta ja logiikkaa.

The Thing esittelee maailman, jonka vastaa hyvin paljon meidän reaalimaailmaamme. Etelämanteren tutkimusasemat yrittävät olla todellisten tutkimusasemien kaltaisia, fysiikan lait ovat samat kuin meidän maailmassamme, elokuvan henkilöt odottavat todellisuudeltaan samoja asioita kuin me omassa reaalimaailmassamme. ”Entä jos avaruusolio ilmestyisi meidän arkitodellisuuteemme”, on elokuvan asetelma, joka määrää sen reunaehdot.

Biologina olen aina kovin kiinnostunut elokuvien ja kirjojen fiktiivisistä organismeista, erilaisista hirviöistä ja olennoista. Parhaimmillaan oliot hivelevät biologin tajuntaa: hyvin suunniteltu avaruusolio ”voisi olla totta”, se sisältää maanpäällisestä elämästä tuttuja elementtejä mutta myös yllättäviä, spekulatiivisia ja meille vieraita.

Paras elokuvahirviö on edelleen alien, jonka alkuperäisestä ideoinnista vastasivat käsittääkseni käsikirjoittajat Dan O’Bannon ja Ronald Shusett ja jolle surrealistitaiteilija H. R. Giger antoi omaleimaisen ulkonäön. Tampereen taidemuseossa oli pari vuotta sitten esillä Gigerin luonnoskirjoja, ja hänen luomuksistaan tunnisti vaikutteita todellisista Maan kummajaisista. Ensimmäisellä Alien-elokuvalla on ikää kohta jo 33 vuotta (saman verran kuin minulla!), ja edelleen elokuva näyttää hyvältä, toimii ja päihittää suurimman osan uusista haastajista (toisin kuin minä?).

Alien-olento on paitsi huikaisevan näköinen, ennen kaikkea elinkierroltaan kiehtova. Sen elämänkaari sisältää määritelmästä riippuen kolme vaihetta: munan, välivaiheen sekä aikuisen. Munasta kuoriutuu niveljalkaista muistuttava välivaihe, ns. facehugger, jonka ainoa tehtävä on etsiä isäntäeliöksi sopiva organismi, vaikkapa ihminen, ja munia tämän sisälle jonkinlainen alkio. Tehtävänsä suoritettuaan välivaihe kuolee. Alkio kasvaa isäntäeläimen sisällä, ja kehityttyään tarpeeksi se tunkeutuu ulkomaailman tappaen isännän. Alienin aikuismuoto käy kokoa kasvaessaan läpi vielä useita nahanvaihtoja.

png

Alien on parasitoidi: loinen, joka elää osan elämästään vapaana ja osan isännän sisällä.

Alien voisi elinkiertonsa suhteen melkein olla totta. Samanlaista sopeutumaa ei maapallolta löydy, mutta samankaltaisia kyllä. Jopa se yksityiskohta, että esimerkiksi koirassa kehittyvä alien on hiukan erilainen kuin ihmisessä kehittyvä, voisi selittyä vaikkapa epigenetiikan kautta.Oliossa on onnistunutta myös se, ettei siitä ole tehty erityisen älykästä: kun ihminen kohtaa alienin, hän ei kohtaa vierasta älyä vaan ennen kaikkea vieraan elämänmuodon sinänsä. Esimerkiksi The Thingin mössöolento oli kai olevinaan ihmisen tavalla älykäs.

Alienissa kiehtoo huolellinen tyylikäs ja toimiva toteutus, ja sellaisiahan maapallonkin organismit ovat: elämäntapaansa evoluution saatossa kehittyneitä.

The Thingin kohdalla suurin ongelma oli varmaankin se, etten oikein tajunnut olion elinkiertoa. Se oli jonkinlainen loinen, joka leviää isännästä toiseen, alkaa kasvaa isännän sisällä ja kasvaessaan kopioi itsensä isännän näköiseksi (tai jotenkin vaihtaa isännän solut omiinsa).

Käsitin, että loinen saattoi tarttua yksittäisenkin solun välityksellä, mutta silti sen infektoimat henkilöt pystyi tunnistamaan olennon tarttuessaan repimistä vaatteista.

Alkuvaiheessa infektiota ei ilmeisesti voinut huomata, mutta toisaalta olio myös pystyi kopioimaan isäntänsä ulkonäön sitä paremmin, mitä kauemmin se sai isännässä muhia. Jos sitä uhattiin kesken prosessin, se tunkeutui näkyviin isännän sisältä jonkinlaisena epämääräisesti isäntäolentoa muistuttavana mössönä, äyriäisenä tai siimakasana. Myös jonkinlainen terävähampainen kita oliolla aina oli piilossa isännän sisällä.

Oliko isännän keho kuitenkin vain väliaikainen kuori, jonka olio olisi lopulta pudottanut päältään, vai olisiko loinen todellakin sulauttanut isännän kaikki solut itseensä, jäi minulta ymmärtämättä.

No, ehkä pitäisi katsoa elokuva uudestaan. Mutta harmitti: olisin halunnut ymmärtää.

Onneksi Alien-saaga saa kohta jatkoa, tai ainakin jonkinlaisen sivurönsyn. Toivottavasti ainutlaatuisen olennon yksityiskohtia ei ole pilattu kiireen tai välinpitämättömyyden takia!

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Joskohan joskus saisimme nähdä elokuvan, jossa Alienit olisivat pohjattoman hyväntahtoisia ja haluaisivat vilpittömästi pelastaa ihmiskunnan harhatieltään. He munisivat meihin ja meistä tulisi oikeasti parempia. Tietysti väärinkästyksen takia panisimme aluksi ankarasti vastaan, mutta lopulta he voittaisivat ja hyvyys, oikeudenmukaisuus ja rakkaus leviäisi koko maapallolle kuin ärhäkkä lentsu.

Alien on minunkin suosikkini. Olen pohtinut samaa – kiinnittäisin huomiota organismin ylivoimaisuuteen, eli että voisiko sellainen olla olemassa? Siihenhän ei näytä pystyvän mikään, leviäisi ja tappaisi kaiken syötävän ympäriltään kun mikään ei pysty rajoittamaan sen lisääntymistä. Jos sen kuorta saa vahingoitettua, sieltä valuu happoa joka syövyttää kaiken materian puhki.

Toki lisää syötävää syntyy sitä kautta, että munana peto pysyy elossa varmaan uskomattoman pitkiä aikoja, eli taas lähtee rehottamaan kun joku syötävä organismi tulee tutkimaan sitä. Mutta avaruudessa vaeltaessaan ko. lepoaste voisi joutua odottamaan niin kauan että elämänlanka voisi sammua ja tulisi sukupuutto ennemmin tai myöhemmin. Riippuen siitä kuinka paljon syötäviä eläviä organismeja sen levinneisyysalueilla avaruudessa liikkuu.

Aika hyvä! Ehkä siis ”hAlien”…

Eikun käsikirjoittamaan…

Tavallaan leffatoiveen toiveen kaltainen, body snatcher -elinkiertoon pohjautuva laji esitellään S. Meyerin kirjassa The Host, jonka en usko kääntyvän piakkoin elokuvaksi, ainakaan hyväksi sellaiseksi. Loppuratkaisu ei liene toivotunlainen.

Siitä on kyllä jonkun aikaa kun tuon The Thingin olen viimeksi nähnyt mutta mun mielestä se oli Alienin ohella juuri sellainen hyvä suht realistinen skifikauhuleffa ja harvoja missä on avaruusolio joka oli suhteellisen uskottava. Jos oikein muistan niin se olio muistutti lähinnä erittäin tehokasta virusta, joku ebolan ja vesikauhun yhdistelmä, joka muokkasi persoonallisuutta ja vartaloa (varsin rankalla kädellä kotoperäisiin tauteihin nähden) eikä se ollut mikään itsenäinen älykäs olento. Mielestäni tuo on ainoa tapa uskottavasti kuvata vierasta elämää, jos sen eliön näyttää se on väkisin liian maan elämän kaltainen.

Alien on ehkä omakin suosikkini mutta erottaisin kyllä sen alkuperäisen leffan hyvin selvästi tästä 2000-luvun rahastushömpästä, varsinkin kun artikkelissa esiintyi sana uskottava ;)

The Thing muuten valmistui vuonna -82 http://www.imdb.com/title/tt0084787/

Joku, kiitos korjauksesta! Vuosi on tosiaan 1982.

Käsitin kyllä erilailla The Thingin olion olemuksen. Mutta, kuten sanoin, juuri epäselvyys oli erityisen ärsyttävää.

Haliwood: Aliensin muukalaislajin fysiologia ja tavat on elokuvatrilogian oheistarinassa kuitattu sillä että laji oli alunperin biologisen evoluution kautta vaativissa oloissa kehittynyt laumaeliö, jolla kuitenkin oli alkuperäisessä kotimaailmassaan luonnollisia vihollisia ja oma ekologinen lokeronsa. Sitten niitä joutui jostain syystä kotimaailmansa ulkopuolelle, ja siellä ”tulokaslajin” kannan kasvulle ei enää ollutkaan aiemmin määrittyneitä rajoja. Jäljellä oli vain saalis.

Pitääpä katsoa kun alien vihdoinkin palaa pahantekoon. Se on paras koskaan näkemäni hirviöhahmo. Ainoa huono asia taisi olla uimakohtausten lievä kömpelyys. Samalla myös paljastui otuksen koko habitus ja sehän oli selvästi lisko, olisiko pitänyt jättää se asia mielikuvituksen varaan?

En muista vielä nähneeni yhtään hyvää vedenalaisanimaatiota. Veden massaa suhteessa otukseen ei ole ikinä esitetty oikein ja otukset liikkuvat liian nopeasti ja teräsvästi… aina.

Otusanimaatioista kiinnostuneet ovat varmaan vilkaisseet Terraa Novaa. Liskot ovat mielestäni sellaisinaan hienoja, mutta niiden liikkeet eivät . Salamannopeat kymmenien metrien liikkeet- / iskut eivät ole kymmenien tonnien painoisten raskaiden eläinten liikkeitä. Niistä tulee se harmillinen lastenelokuvafiilis. Odotin paljon enemmän kun tämä oli uusi sarja ja tekijät nimekkäitä.

Käy sääliksi ihmiset, jotka vatvovat elokuvia katsellessaan sen ”logiikkaa” ja ”realismia”.
Parhaimmillaan elokuvat ovat kuin unia. Unia ei osata arvostaa meidän kulttuurissamme,
paljonpuhuva seikka sekin.

LPX kirjoitti:
”Käy sääliksi ihmiset, jotka vatvovat elokuvia katsellessaan sen ”logiikkaa” ja ”realismia”.
Parhaimmillaan elokuvat ovat kuin unia. Unia ei osata arvostaa meidän kulttuurissamme,
paljonpuhuva seikka sekin.”

Ei tarvitse sääliä. Unissa kaikki animaatiot tuntuvat edelleen aidoilta. Parhaimmillaan elokkuvat ovat tosiaan kuin unia, mutta vain parhaimmillaan ja siitä erosta tässä oli kysymys.

Alienien uskottavuustasoa on hyvä nostaa, näin on. Toisaalta varmaan on niinkin, että luonnontieteellisen koulutuksen saaneita katsojia, joiden huomio kiinnittyy kirjoituksessa mainitun kaltaisiin seikkoihin, näillä jutuilla on vähemmistönä, kuten he usein muutenkin normaalissa elämänpoljennossa ovat.

Eräs kiinnostava tie fiktion, oli se sitten visuaalista tai sitä perinteisempää gutenbergiläistä, kuljettavaksi olisi, mikäli tekijät seuraisivat, ja uskoisin että suuren budjetin Hollywood-jutuissa ainakin kaikki tällaiset nurkat nuuskitaankin, mm. Donna Harawayn esittämiä latuja kyborgeista, koirista ja muusta kiinnostavasta. Jotiain ideoita jäisi varmaan haaviin.

PS. Rohkenisin olettaa, että kirjoittajan tietty penseys mainittua The Thing-elokuvaa kohtaan kumpuaa ehkä siitäkin, että (muistaakseni) iljettävä limanuljaska-olio siinä käytti häpeilemättä julkaisualustanaan hyväkseen koiria tai muita Canidae-heimoon kuuluvia olentoja, joita vielä leffan alussa norjalaiset (!) yrittivät helikoptereista tai muusta lentolaitteesta käsin ammuskella. Mielikuva on kaukaa, mutta näin muistelisin leffan alkaneen,

Tottahan se tieten on että nämä kummajaiset ovat käsikirjoittajansa mielikuvituksen tuotteita ja vastaavuus tosiasioiden kanssa joskus sattumanvaraista. Kiinnostavaa elokuvaa tuskin saadaan jos örkki on ihan ei-uskottava.
Muuten-elokuvakriitikotkin puhuvat elokuvan juonen tai roolihahmojen uskottavuudesta.

Ihmisen mielikuvitus laukkaa hyvin helposti, esimerkiksi tarinat planeetallamme vierailevista ufoista ja mikä viesti näillä meille ihmisille muka olisi. Jotkut tutkivatkin näitä ihan vakavissaan.

Itse en näe suurtakaan uskottavuuseroa The Thingin ja Alienin välillä. Kummatkin ovat muka täysin vieraita olentoja, jotka kaikesta huolimatta pystyvät mukautumaan Maan biologiaan ilman pienintäkään ongelmaa, ja käyttämään sitä ravinnokseen ja lisääntymisvälineenä.

Ehkä uskottavin muukalaisolento jonka olen elokuvamaailmassa nähnyt tulee yllättäen melko tuoreesta japanilaisanimaatiosta, Gundam 00: A Wakening of the Trailblazer. Siinä alienit, jotka tunnetaan vain lyhenteellä ELS (Extraterrestial Living-metal Shape-shifters), ovat kaasuplaneettojen ulkokerroksissa eläviä metallipohjaisia olentoja joilla ei ole kieltä samassa mielessä kuin ihmisillä, vaan ne kommunikoivat sulautumalla yhteen ja liittämällä hermojärjestelmät toisiinsa. Niillä ei ole pysyvää muotoa, ja yksilön ja ryhmän välinen ero on häilyvä. Kun ne saavat selville että ihmiset ovat älyllisiä olentoja, ne yrittävät kommunikoida sulauttamalla eläviä ihmisiä ja koneita, ilmeisesti epävarmoina kummat ovat oikeastaan hallitseva ”elämänmuoto”, ja kun ihmiset tulkitsevat tämän vihamieliseksi hyökkäykseksi ja tekevät vastaiskun, ne alkavat matkia aseita ja ”hyökätä” Maahan. Mikä on ihmisille taistelu planeetan elämästä on ELSille lähinnä matkimisleikkiä.

Kyseinen leffa alleviivasi miten vaikeaa täysin vieraille älyille on oikeastaan ymmärtää toisiaan, ja olisi hauska nähdä Hollywoodinkin ottavan aiheen käsittelyyn.

Ikävää että Guillermo Del Toron filmatisointi Lovecraftin Hulluuden vuorilla -tarinasta ei ole ainakaan näillä näkymin toteutumassa, vähänkään alkutekstille uskollisena se olisi ollut herkkua Alien- ja Thing-faneille.

Minua Alien-elokuvissa on aina hivenen hämännyt se nopea kasvu, minkä mörkö tekee muutamassa tunnissa putkahdettuaan isäntäihmisen rintakehästä ulos. Millä se itsensä kasvattaa monikymmenkertaiseksi niin nopeasti? Elokuvissa ei juuri näy viitteitä siitä, että se sinä aikana söisi jotain. Otus häviää pienenä rääpäleenä jonnekin sokkeloon tai putkistoon, ja tulee kotvan kuluttua miestä isompana korstona ahdistelemaan ihmisiä.

Mutta tämä on kokonaisuuteen suhteutettuna kuitenkin pieni kiusa. Muuten kyseessä on minunkin mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvahirviöistä.

Alien on kieltämättä vekkuli veijari, mutta jos siitä nyt hakemalla aletaan jotain vikaa hakea, niin se ehkä hitusen (ei kuitenkaan otsanahkaa kurtistuttavassa määrin) häiritsee, että sillä ruokavaliolla ei ilmeisesti voisi kasvaa öttiäistä, jonka oma kemiallinen koostumus on ihan toisenlainen.