Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Uskottavia alieneita, kiitos!

Blogit Tarinoita tieteestä 13.2.2012 16:40
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Vostok-järven poraajien kunniaksi katsoin The Thingin, siis John Carpenterin ohjaaman vuonna 1985 valmistuneen elokuvan. En ollut sitä aiemmin nähnyt. (En ole nähnyt myöskään viime vuonna tullutta uusintaversiota, sen sijaan olen nähnyt vuoden 1951 elokuvan The Thing from the Another World.)

Noh, aika persoonaton elokuvahan The Thing oli. Sen ilmestymisen aikaan olin 6-vuotias, enkä ehkä osaa täydellisesti suhteuttaa sitä ajan muihin elokuviin. Leffassa on kieltämättä onnistunutta vainoharhan ja klaustrofobian tunnetta, henkilökaarti on värikäs ja loppua ei onneksi ole väkisin väännetty onnelliseksi. (*KORJAUS 14.2. The Thing valmistui vuonna 1982. En tiedä mistä tuo 1985 putkahti päähäni. Olin siis 3 vuotta elokuvan ilmestyessä.)

Uskottava The Thing ei kuitenkaan ole. Enkä tarkoita ”uskottavuudella”, että elokuvan ”pitäisi voida tapahtua oikeasti”. Minä rakastan scifi-, kauhu- ja fantasiaelokuvia, ja uskottavuuden pitää aina olla vain elokuvan esittelemän todellisuuden sisäistä uskottavuutta ja logiikkaa.

The Thing esittelee maailman, jonka vastaa hyvin paljon meidän reaalimaailmaamme. Etelämanteren tutkimusasemat yrittävät olla todellisten tutkimusasemien kaltaisia, fysiikan lait ovat samat kuin meidän maailmassamme, elokuvan henkilöt odottavat todellisuudeltaan samoja asioita kuin me omassa reaalimaailmassamme. ”Entä jos avaruusolio ilmestyisi meidän arkitodellisuuteemme”, on elokuvan asetelma, joka määrää sen reunaehdot.

Biologina olen aina kovin kiinnostunut elokuvien ja kirjojen fiktiivisistä organismeista, erilaisista hirviöistä ja olennoista. Parhaimmillaan oliot hivelevät biologin tajuntaa: hyvin suunniteltu avaruusolio ”voisi olla totta”, se sisältää maanpäällisestä elämästä tuttuja elementtejä mutta myös yllättäviä, spekulatiivisia ja meille vieraita.

Paras elokuvahirviö on edelleen alien, jonka alkuperäisestä ideoinnista vastasivat käsittääkseni käsikirjoittajat Dan O’Bannon ja Ronald Shusett ja jolle surrealistitaiteilija H. R. Giger antoi omaleimaisen ulkonäön. Tampereen taidemuseossa oli pari vuotta sitten esillä Gigerin luonnoskirjoja, ja hänen luomuksistaan tunnisti vaikutteita todellisista Maan kummajaisista. Ensimmäisellä Alien-elokuvalla on ikää kohta jo 33 vuotta (saman verran kuin minulla!), ja edelleen elokuva näyttää hyvältä, toimii ja päihittää suurimman osan uusista haastajista (toisin kuin minä?).

Alien-olento on paitsi huikaisevan näköinen, ennen kaikkea elinkierroltaan kiehtova. Sen elämänkaari sisältää määritelmästä riippuen kolme vaihetta: munan, välivaiheen sekä aikuisen. Munasta kuoriutuu niveljalkaista muistuttava välivaihe, ns. facehugger, jonka ainoa tehtävä on etsiä isäntäeliöksi sopiva organismi, vaikkapa ihminen, ja munia tämän sisälle jonkinlainen alkio. Tehtävänsä suoritettuaan välivaihe kuolee. Alkio kasvaa isäntäeläimen sisällä, ja kehityttyään tarpeeksi se tunkeutuu ulkomaailman tappaen isännän. Alienin aikuismuoto käy kokoa kasvaessaan läpi vielä useita nahanvaihtoja.

png

Alien on parasitoidi: loinen, joka elää osan elämästään vapaana ja osan isännän sisällä.

Alien voisi elinkiertonsa suhteen melkein olla totta. Samanlaista sopeutumaa ei maapallolta löydy, mutta samankaltaisia kyllä. Jopa se yksityiskohta, että esimerkiksi koirassa kehittyvä alien on hiukan erilainen kuin ihmisessä kehittyvä, voisi selittyä vaikkapa epigenetiikan kautta.Oliossa on onnistunutta myös se, ettei siitä ole tehty erityisen älykästä: kun ihminen kohtaa alienin, hän ei kohtaa vierasta älyä vaan ennen kaikkea vieraan elämänmuodon sinänsä. Esimerkiksi The Thingin mössöolento oli kai olevinaan ihmisen tavalla älykäs.

Alienissa kiehtoo huolellinen tyylikäs ja toimiva toteutus, ja sellaisiahan maapallonkin organismit ovat: elämäntapaansa evoluution saatossa kehittyneitä.

The Thingin kohdalla suurin ongelma oli varmaankin se, etten oikein tajunnut olion elinkiertoa. Se oli jonkinlainen loinen, joka leviää isännästä toiseen, alkaa kasvaa isännän sisällä ja kasvaessaan kopioi itsensä isännän näköiseksi (tai jotenkin vaihtaa isännän solut omiinsa).

Käsitin, että loinen saattoi tarttua yksittäisenkin solun välityksellä, mutta silti sen infektoimat henkilöt pystyi tunnistamaan olennon tarttuessaan repimistä vaatteista.

Alkuvaiheessa infektiota ei ilmeisesti voinut huomata, mutta toisaalta olio myös pystyi kopioimaan isäntänsä ulkonäön sitä paremmin, mitä kauemmin se sai isännässä muhia. Jos sitä uhattiin kesken prosessin, se tunkeutui näkyviin isännän sisältä jonkinlaisena epämääräisesti isäntäolentoa muistuttavana mössönä, äyriäisenä tai siimakasana. Myös jonkinlainen terävähampainen kita oliolla aina oli piilossa isännän sisällä.

Oliko isännän keho kuitenkin vain väliaikainen kuori, jonka olio olisi lopulta pudottanut päältään, vai olisiko loinen todellakin sulauttanut isännän kaikki solut itseensä, jäi minulta ymmärtämättä.

No, ehkä pitäisi katsoa elokuva uudestaan. Mutta harmitti: olisin halunnut ymmärtää.

Onneksi Alien-saaga saa kohta jatkoa, tai ainakin jonkinlaisen sivurönsyn. Toivottavasti ainutlaatuisen olennon yksityiskohtia ei ole pilattu kiireen tai välinpitämättömyyden takia!