Ulkomaalaiset vievät yhdysvaltalaistutkijoiden työpaikat!
Myönnän: otsikkoni oli klikkiotsikko!
Suomessa tiedettä tehdään liikaa suomalaisten omin voimin, mutta Yhdysvalloissa huolet ovat tällä hetkellä päinvastaiset: muualta tulleita tutkijoita on huomattavan paljon.
Kyse ei välttämättä ole siitä, että ulkomaalaiset veisivät yhdysvaltalaistutkijoiden työn (myönnän: otsikkoni oli klikkiotsikko!), vaan enemmän siitä, etteivät maan omat nuoret enää lähde tutkijanuralle.
Kolumnisti ja biologi Sara Whitlock valittelee Scientific Americanin julkaisemassa kirjoituksessa sitä, että yhdysvaltalaiset tutkijat antavat helpommin periksi kuin muualta tulleet kollegansa.
Tutkimustyössä tarvitaan sinnikkyyttä, ja sitä ei yhdysvaltalaisnuorista Whitlockin mukaan löydy. Tutkijanura ei siten enää kiinnosta, ja yhdysvaltalaislaboratoriot ja -tutkijankammiot alkavat olla entistä enemmän muualta tulleiden tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden käsissä.
Ilmiö on Whitlockin mielestä huolestuttava yhdysvaltalaisen tieteenteon jatkuvuuden kannalta. Ja entä jos Trumpin kiristyvä maahantulopolitiikka tyhjentää laboratoriot lopulta kokonaan?
Sara Whitlockin huoli epäonnistumisten kestämisestä on sinänsä ihan varteenotettava. On erittäin olennaista, että tutkijanuralle mielivä nuori tottuu epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen. Jos sellaista ei osaa, opiskelukin saattaa tyssätä yhteen huonosti menneeseen tenttiin – ja varttuneena tutkijana koko tutkimus siihen, ettei yksittäinen apurahakierros tuota tulosta.
Tieteentekeminen on muutenkin paljon ueammin epäonnistumista kuin onnistumista. Epäonnistumisiin on erilaisia syitä: joskus tutkija on ollut huolimaton, ymmärtänyt väärin tai unohtanut tarkistaa tai joku on antanut huonon neuvon, joskus sähköt katkeavat ja näytteet sulavat pakastimessa tai soluviljelyyn on tunkeutunut bakteeri, joskus tilatussa reagenssissa on epäpuhtauksia tai joku idiootti viereisestä laboratoriosta ei ole muistanut panna ravistelijaa päälle. (Jos olisin itse edelleen tutkimustöissä, perustaisin Instagram-tilin, jossa kertoisin päivittäisistä epäonnistumisistani ihan vain huvittaakseni yleisöä, ja toisaalta siksi, että molekyylibiologiassa epäonnistumiset olivat monesti kovin visuaalisia.)
Suomalaistutkijoiden sinnikkyydestä en osaa sanoa (tai ehkä me maabrändimme mukaisesti puhumme sisukkuudesta), mutta yhden asian suhteen saamme olla yhtä huolissamme kuin Whitlock – vain päinvastaisesta syystä. Suomessa on aivan liian vähän muualta maailmalta tulleita opiskelijoita ja tutkijoita. Tarkempia lukuja voi penkoa Opetushallinnon tilastopalveluista: https://vipunen.fi/fi-fi/yliopisto/Sivut/Kansainv%C3%A4lisyys.aspx
Myös ulkomaalaisten tutkijoiden asema Suomessa on huolestuttava. He saavat esimerkiksi liian vähän neuvontaa työsuhdetta ja lainsäädäntöä koskevissa asioissa, ja heidän työsuhteensa ovat selvästi lyhyempiä kuin suomalaisten kollegoiden.
Yhdysvalloissa siis tieteen pyörä pyörii (ainakin Sara Whitlockin mielestä) liikaa muualta tulleiden varassa, mutta täällä Suomessa me taas olemme liian omavaraisia.
Sopiva tasapaino on sellainen, jossa tieteentekoa vasta opetteleva opiskelija kasvaa automaattisesti tieteen kansainvälisyyteen ja tietotaitoa virtaa niin yliopistosta sisään kuin sieltä ulos merkittävissä määrin. Osaaminen siirtyy edelleen ennen kaikkea ihmisten mukana.
Jatkuvuudesta pitää huolehtia: kaikki tutkijat ja opettajat eivät voi olla juuri tulleita ja kohta lähdössä. Toisaalta työskentely- ja elinolosuhteiden pitää olla sellaisia, että tutkija voi valita yliopistonsa ensisijaisesti tutkimuksellisista syistä.
Toistaiseksi olen kansainvälisyysasioiden suhteen enemmän huolissani suomalaisista kuin yhdysvaltalaisista yliopistoista.