Tutkijoita nälvivä poliitikko on kokematon populisti keskellä kehnoa lainvalmistelua
Osallistuin eilen Tietokirja.fi-tapahtumassa paneelikeskusteluun ”Kolme pointtia Stubbista. Miksi poliitikot tölvivät asiantuntijoita?”. Keskustelun otsikko on peräisin kielentutkija Janne Saarikiven kirjoituksesta, jossa hän (syystäkin) lyttää silloisen pääministeri Alexander Stubbin tutkijoita nälvineet kommentit. Saarikiven kirjoituksen voi lukea tästä linkistä.
Tietokirja.fi-tapahtumassa pohdimme siis sitä, miksi poliitikot haluavat nälviä “kaiken maailman dosentteja” ja miksi asiantuntijan ja poliitikon suhde ylipäätään on niin vaikea. Kanssapanelistini, Helsingin Sanomien Marko Junkkari kokosi jo oma ajatuksiaan kolumniksi.
Junkkarin ajatuksista nostaisin esille erityisesti tämän: ”Asiantuntijuudesta on ylitarjontaa, ja siihen suhtaudutaan mediassa toisin kuin ennen. Kokemusasiantuntijan näkemystä pidetään usein yhtä arvokkaana kuin akateemisen tutkijan. Arkikokemus ja yksittäisen ihmisen mielipide on yhtä merkityksellinen kuin tieteellinen tutkimus.”
Huomiossa ei sinänsä ole mitään uutta, ja olen itsekin kirjoittanut useaan otteeseen asiantuntijuuden inflaatiosta ja erilaisista somessa profiloituneista tee-se-itse-asiantuntijoista. Mutta aika harvoin tätä samaa problematiikkaa korostetaan poliitikkojen kohdalla. Koska poliitikot kuitenkin ovat samaa populaatiota kuin me muutkin, todellisen asiantuntemuksen tunnistaminen on heille usein yhtä lailla hankalaa.
Alla joitain omia selityksiäni sille, miksi poliitikot tölvivät tieteentekijöitä. Sinänsä ilmiössä ei ole mitään uutta – sanansaattajia on ammuttu aina. Kyseessä ei myöskään ole erityisen suomalainen ilmiö, mutta käsittelen asiaa tässä nimenomaan suomalaisen politiikanteon kohdalta.
1. Asiantuntijoille naureskelu on populismia. Dosentteja tölvivä päättäjä haluaa miellyttää äänestäjiä, jotain melkoisen kuvitteellista kansaa, jonka arvellaan naureskelevan liialliselle oppineisuudelle ja herrojen hienostelulle. Tietenkin äänestäjissä on oikeastikin tällaisia naureskelijoita ja ”Helsingin herrojen” vihaajia, mutta ei ehkä niin paljon kuin kansaa aliarvioiva päättäjä olettaa. Kyseinen asenne on ollut pitkään osa perussuomalaista politiikan tekoa, ja puolueen kannatuksen ollessa suurimmillaan monen muunkin puolueen edustaja on opportunistisesti omaksunut kyseisen kielenkäytön.
2. Poliittiset prosessit eivät toimi. Jos poliitikko hyökkää tutkijoita kohtaan lainvalmistelun loppuvaiheessa, kyseessä on usein inhimillisesti ihan ymmärrettävä pettymys ja siilipuolustus. Päätöksenteko on pitkällä, ja sitten jostain ilmestyy perustuslakiasiantuntija tai muu tieteentekijä ja lyttää kaiken tehdyn työn turhaksi. Poliitikon pitäisi tietenkin pystyä ymmärtämään asiantuntijan tehtävä ja asema eikä ryhtyä lapselliseksi. Taustalla kuitenkin on todellinen ongelma: asiantuntijoita ei kuulla silloin kuin pitäisi. Päätöksenteon pitäisi käynnistyä tiedon pohjalta ja vasta sitten, kun koossa on tarpeeksi tietoa.
3. Olemme tieten tahtoen valinneet ihanteeksemme provosoimisen. Kovaäänisestä ”kehtaamisesta” on tullut tavoittelemisen arvoista monella yhteiskunnan alueella. Poliitikko, joka kehtaa kiistää kaiken evoluutiota myöten, miellyttää niitä, jotka eivät pidä aiemmasta menosta. Kaiken yleisesti hyväksytyn kiistäminen on eräänlainen äärimmäinen statement: minä en kuulu vanhaan järjestelmään, mikään totuttu etiketti ei pidättele minua. Provosointi ei ole pelkästään poliitikkojen syy tai ominaisuus. Esimerkiksi median klikkiotsikot ja kärkevä, tunteisiin menevä uutisointi ovat osa samaa ilmiötä. Itseäni on ajoittain kovasti harmittanut se, että monen hyvänä pitämäni kirjoittajan kunnianhimo ei enää kohdistu sisällön laadukkuuteen ja ajatusten syvyyteen vaan siihen, että ”herätetään mahdollisimman paljon keskustelua”.
4. Poliitikkomme ovat joko kokemattomia tai he eivät muuten vain ymmärrä politiikan olemusta. Kehnosti roolinsa tunteva päätöksentekijä kokee asemansa uhatuksi, kun tieteentekijän sanomiset eivät tuekaan hänen omaa kantaansa. Tutkijaa nälvivä poliitikko ei ymmärrä asiantuntijoiden ja poliitikkojen tai tieteellisen tiedon ja poliittisen päätöksenteon eroa. Asiantuntija voi uhata poliitikon esittämiä argumentteja, mutta hän ei uhkaa poliitikon kansalta saamaa mandaattia.
*
Tutkijoiden ja poliitikkojen suhteeseen tuo oman sävynsä yliopistoja koskeva lainsäädäntö. Yliopistolakiin lisättiin 2000-luvun alussa maininta korkeakoulujen kolmannesta tehtävästä, joka on vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa.
Lakimuutoksen myötä korkeakoulut ovat kannustaneet ja osin ehkä painostaneetkin tutkijoitaan julkisuuteen. Tutkijoiden halutaan kertovan työnsä tuloksista median edustajille, päättäjille ja suoraan suurelle yleisölle.
Taustalla on tietenkin ajatus siitä, että tutkimukseen käytetyt veroeurot eivät saa mennä hukkaan: tieteenteon täytyy hyödyttää yhteiskuntaa, ja tutkijoiden pitää itse huolehtia siitä, että tuore tieteellinen tieto saavuttaa kaikki yhteiskunnan kerrokset.
On siis melko hassunkurista, että toteuttaessaan lakisääteistä tehtäväänsä tutkijat saavat osalleen naureskelua ja vähättelyä juuri niiltä, jotka ovat kyseisen tehtävän lakiin kirjanneet.
Tulee mieleen, että ehkä Suomeen pitäisikin säätää eräänlainen vastakappale yliopistojen kolmannelle tehtävälle – eli laki, joka velvoittaisi eduskunnan tekemään päätöksiä tutkimustietoon nojautuen. Korkeakoulujen yhteiskunnallinen vaikutus ei toteudu, jos vastapuoli ei osaa käyttää tutkimustietoa hyväkseen.