Tutkijalle apurahan anelu on vielä kauheampaa kuin kirjailijalle

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Biologi ja tietokirjailija Tuomas Aivelo pohti blogissaan apuraharumban vaikutuksia tutkijaan: ”Huomaan helposti itsestäni kyynistymisen. Jos en ole saanut rahoitusta, apurahan saajien listaa selatessani pohdin, että miten tuokin tuossa on muka minua ennemmin ansainnut rahoituksen. Jos saan kilpaillun rahoituksen, ajattelen, että olen jotenkin onnistunut huijaamaan itselleni rahoituksen  monien paljon parempien tutkijoiden nenän edestä. Kun teen tutkimusta, pelkään, että saanko tuloksia, jotka ovat saamani tutkimusrahoituksen arvoisia”, Aivelo kirjoittaa.

Myös kirjailijoiden parissa on viime aikoina puhuttu apurahoista ehkäpä tavallista vilkkaammin. Yksi keskustelun herättäjä on ollut Antti Nylénin esseekirja Häviö, jossa Nylén pohtii kirjailijantyön todellisuutta. Hän on ennenkin puhunut taiteilijoiden apurahoituksesta ”kerjäämisenä”, ja suuri osa kirjailijoista todella kokee apurahojen jatkuvan hakemisen nöyryyttävänä.

Oma ammatti ei tunnu yhteiskunnan arvostamalta työltä, kun rahaa joutuu erikseen pyytämään. Pahimmillaan rahoitus on vain muutaman kuukauden mittaista, ja siksi hakemuksia tulee tehtailtua vuoden mittaan useita, helposti jopa kymmenkunta.

Käytännössä pisin rahoitusmuoto kirjailijalle on valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha, mutta esimerkiksi tänä vuonna se myönnettiin vain seitsemälle hakijalle.

Haluaisin kuitenkin omalla tavallani lohduttaa kirjailijoita: kärsimyksemme eivät ole mitään verrattuna tutkijoiden apurahakyykytykseen.