Tutkijalla on väistämättä myös tunteita

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ympäristönmuutoksen professori Atte Korhola kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalle kirjoituksen suomalaisen metsäluonnon huonosta tolasta. Vanhoja metsiä on jäljellä vain hitunen, eikä metsää osata Suomessa tarkastella kuin taloudellisesta vinkkelistä. Tekstistä paistoivat tunteet: Korhola esimerkiksi käytti ilmaisua ”haavoille viilletyt suot”. 

Näin hän lopetti kirjoituksensa: ”Päättäjät ja metsänomistajat, älkää kuunnelko vain tiedemiehiä! Kuunnelkaa taiteilijoita, runoilijoita ja Aleksis Kiveä. Uskokaa silmiänne. Ennen muuta kuunnelkaa sydäntänne.”

Tunnepitoisuus teki Korholan kirjoituksesta inhimillisen ja eri tavalla koskettavan kuin tunteettomaksi muokattu teksti olisi tehnyt. Huomaan ajattelevani, että jokin todella on hätänä, jos Korholan kaltainen meritoitunut ja kokenut tutkijakin kokee surua luonnon puolesta. 

Mielipidekirjoitusta lukiessa oli helppo arvata, että Korholan tyyli herättäisi myös ärsytystä. Yksi ärsyyntyneistä olikin tänään saanut Helsingin Sanomiin oman mielipidetekstinsä. Se alkaa kuittailulla – ”Atte Korhola kävi kovin tunteelliseksi arvostellessaan nykyistä menoa metsissämme” – ja jatkuu hyvin yksisilmäisinä ajatuksina siitä, että luonto kuolisi pystyyn, jos ihminen ei hoida sitä. 

Onkohan erityisen suomalainen tapa pitää tunteiden osoittamista heikkoutena? ”Menikö tunteisiin?” on retorinen kysymys, jolla halutaan näpäyttää kanssakeskustelijaa. Erityisesti heikkouksina pidetään kielteisiä tunteita: suuttumista, loukkaantumista ja surua. Kukaan ei halua kuulua sosiaalisen median mielensäpahoittajiin tai osoittautua mimosaksi.

Innostusta tai iloa ei luokitella samalla tavalla heikkouden merkeiksi. 

Atte Korholan tapaiselta keskustelijalta, tieteen edustajalta, ei odoteta tunteikkuutta. Arkisessa keskustelussa tunteen ja järjen oletetaan olevan toisilleen vastakkaisia tapoja suhtautua asioihin, ja tunteen katsotaan suorastaan ajavan järjen tiehensä. 

Monesti olisi ehkä hedelmällisempää ajatella järkeä ja tunnetta rinnakkaisina. Ihminen voi suhtautua asioihin yhtä aikaa intuitiivisesti ja analyyttisesti. 

Millä tavoin tieteentekijä sitten saa ilmaista tunteitaan? Kovin paljon tutkijan tunteille, varsinkaan kielteisille, ei löydy tilaa, kuten HS:n mielipidepalstan keskustelusta näkyy.

Joistain tutkimustyön aiheuttamista tunteista osataan kyllä puhua. Esimerkiksi rahoituksen saaminen tai rahoituksetta jääminen, artikkelin hyväksyminen huipputason tiedejournaaliin tai totaalinen hylkäys, viran saaminen tai jatkuva jääminen virantäyttöjen ulkopuolelle herättävät tunteita, jotka on ulkopuolisenkin helppo ymmärtää. Niistä voi lukea lisää emeritusprofessori Kimmo Kontulan tuoreesta blogikirjoituksesta. Siinä hän esittelee brittiläisen Wellcome Trustin selvitystä, jossa tutkittiin tieteentekijöiden kohtaamia haasteita tutkimusympäristössä. Ongelmiksi mainittiin esimerkiksi kova kilpailu, kiusaaminen ja häirintä. 

Mutta millaisia ovat tunteet, joita tutkijassa herättää vaikkapa hänen aineistonsa tai tuloksensa? Niistä ei juuri puhuta. Erityisesti luonnontieteiden alalla tutkija ja tutkimusaineisto ovat täysin erillisiä tahoja, ja paitsi ettei tutkija saa sotkea aineistoa ja sen analyysia tunteillaan, tutkijan tunteita ei pidetä millään tavalla relevantteina. 

Tutkimus kuitenkin herättää tunteita tekijässään. Tietenkin, sillä tutkija on ihminen, tunteva eläin. 

Erityisen paljon olen viime aikoina miettinyt ekologien ja muiden ympäristöntutkijoiden tunteita. Kun kerran minua itseänikin ahdistaa elonkirjon häviäminen, kuinka paljon se surettaa ihmisiä, jotka työkseen havainnoivat luontoa? 

Ilmastonmuutos ja sukupuuttoaalto voivat tutkijoiden kohdalla tarkoittaa sitäkin, että heidän tutkimuskohteensa häviää.

Kysyin kerran Twitterissä ekologeissa heräävistä tunteista, koska olin kirjoittamassa aiheesta Turun Sanomiin. Arveluni osoittautuivat todeksi: he todella kokivat turhautumista ja surua. Eräs lintututkija vastasi näin: ”Turhautuminen on lievä ilmaisu. Tuntuu, että biologien tehtävä on ollut jo pitkään sukupuuttoaallon dokumentointi ilman, että se juuri ketään kiinnostaa.”

Guardian-lehti käsitteli samaa aihetta nyt tammikuussa. Artikkelissa kysyttiin ympäristötutkijoilta heidän kokemastaan ”ekologisesta surusta” (Suomessa tutkija Panu Pihkala on kirjoittanut ympäristöahdistuksesta, ja termi sopii varmasti tähänkin) sekä keinoista elää sen kanssa. Moni korosti vertaistuen merkitystä ja ylipäätään surusta puhumista. Toiminnallisena pysyminen koettiin tärkeäksi: elonkirjon kadotessa on entistä tärkeämpää kerätä tietoa. Lamaantumisella ei saavuteta mitään.

Moni oli aloittanut jonkin uuden viestinnällisen projektin. Yksi oli alkanut valokuvata uhanalaisen biotoopin lajistoa ja kertoa valokuvien avulla, mitä lajien häviäminen käytännössä on. Toinen oli alkanut levittää tietoa ympäristöahdistuksesta. 

Tieteen yleistajuistaminen tarjoaakin tutkijalle väylän tunteista puhumiseen. Tutkimusraporttiin tunne ei mahdu, mutta yleistajuiseen tietokirjaan, twiittiin tai mielipidekirjoitukseen se sopii. 

Luontoa työkseen tutkivat biologit ja muut ympäristöntutkijat todistavat eturintamassa luonnon monimuotoisuuden katoamista, ja he myös näkevät ilmiön sellaisella tarkkuudella, johon me muut emme yllä.

Olisi aika ylenkatseellista vaatia, ettei asia saisi herättää heissä tunteita.