Tutkijalla on väistämättä myös tunteita

Ympäristönmuutoksen professori Atte Korhola kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalle kirjoituksen suomalaisen metsäluonnon huonosta tolasta. Vanhoja metsiä on jäljellä vain hitunen, eikä metsää osata Suomessa tarkastella kuin taloudellisesta vinkkelistä. Tekstistä paistoivat tunteet: Korhola esimerkiksi käytti ilmaisua ”haavoille viilletyt suot”. 

Näin hän lopetti kirjoituksensa: ”Päättäjät ja metsänomistajat, älkää kuunnelko vain tiedemiehiä! Kuunnelkaa taiteilijoita, runoilijoita ja Aleksis Kiveä. Uskokaa silmiänne. Ennen muuta kuunnelkaa sydäntänne.”

Tunnepitoisuus teki Korholan kirjoituksesta inhimillisen ja eri tavalla koskettavan kuin tunteettomaksi muokattu teksti olisi tehnyt. Huomaan ajattelevani, että jokin todella on hätänä, jos Korholan kaltainen meritoitunut ja kokenut tutkijakin kokee surua luonnon puolesta. 

Mielipidekirjoitusta lukiessa oli helppo arvata, että Korholan tyyli herättäisi myös ärsytystä. Yksi ärsyyntyneistä olikin tänään saanut Helsingin Sanomiin oman mielipidetekstinsä. Se alkaa kuittailulla – ”Atte Korhola kävi kovin tunteelliseksi arvostellessaan nykyistä menoa metsissämme” – ja jatkuu hyvin yksisilmäisinä ajatuksina siitä, että luonto kuolisi pystyyn, jos ihminen ei hoida sitä. 

Onkohan erityisen suomalainen tapa pitää tunteiden osoittamista heikkoutena? ”Menikö tunteisiin?” on retorinen kysymys, jolla halutaan näpäyttää kanssakeskustelijaa. Erityisesti heikkouksina pidetään kielteisiä tunteita: suuttumista, loukkaantumista ja surua. Kukaan ei halua kuulua sosiaalisen median mielensäpahoittajiin tai osoittautua mimosaksi.