Tunnistettiinko sarjamurhaaja epäeettisin keinoin?
Yhdysvalloissa saatiin viimein kiinni vuosikymmeniä kauhua herättänyt sarjamurhaaja ja -raiskaaja. Yövaanija- ja Golden State -tappajana tunnettu murhaaja oli 1970-luvun puolivälistä alkaen surmannut ainakin kaksitoista ihmistä ja raiskannut vähintään viisikymmentä. Hän tunkeutui uhrinsa asuntoon ja saattoi pakottaa tämän puolison seuraamaan raiskausta. Lopulta hän saattoi ampua tai hakata molemmat uhrinsa kuoliaaksi.
Kaliforniassa toiminut murhaaja seuraili uhrejaan pitkään ja otti selvää näiden päivärytmistä. Hän piti joskus uhrinsa sidottuina tuntikausien ajan, raiskasi nämä toistuvasti ja siinä välissä kävi syömässä keittiössä. Rikokset tiettävästi loppuivat vuonna 1986, ja loppumista oli edeltänyt niiden muuttuminen aiempaa raaemmiksi.
Yhdysvaltojen Sacramentossa pidätettiin muutama päivä sitten 72-vuotias entinen poliisi James DeAngelo. Toistaiseksi todisteita on löytynyt sen verran, että häntä voidaan epäillä kahdesta murhasta. Suomessa sarjamurhaajakandidaatin pidätyksestä ovat uutisoineet ainakin Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat ja Yle.
Yhdysvalloissa on nyt herännyt keskustelua tavasta, jolla sarjamurhaaja tunnistettiin. Esimerkiksi New York Times on kirjoittanut siitä, ja keskustelun soisi leviävän vaikkapa meille saakka. Se tuo nimittäin yhden näkökulman lisää geenitietoa ja tietosuojaa koskevaan keskusteluun.
James DeAngelo saatiin kiinni dna-näytteen avulla, joka oli otettu talteen vuonna 1980 tehdyn murhan tapahtumapaikalta. Dna:n avulla tunnistetaan rikollisia yleensä niin, että rikostutkijoilla on tietopankeissaan valmiiksi käytettävissä henkilön dna-tunniste, johon uutta näytettä verrataan.
DeAngelon tapaus eteni kuitenkin varsin eri lailla: murhapaikalta löydetystä dna:sta tehtiin dna-profiili, ja tämä profiili syötettiin GEDmatch-sivustolle, joka on geneettiselle sukututkimukselle omistettu sivusto. Rekisteröityneet käyttäjät voivat syöttää sivustolle omia dna-profiileitaan ja sitä kautta saada selvää sukulinjoistaan ja löytää vaikkapa uusia sukulaisia.
Rikostutkijat loivat sivustolle valeprofiilin ja saivat murhaajan dna-näytteen avulla selville tämän kaukaisia sukulaisia. Analysoimalla tarkemmin sukulaissuhteita ja henkilötietoja tutkijat päätyivät lopulta DeAngeloon, ja tämä pidätettiin kotoaan tarkkailun ja parin salassa tehdyn dna-analyysin jälkeen.
Kuinka eettistä tällainen rikostutkinta on? Sarjamurhaajan löytymistä voi pitää hyvänä asiana, mutta hänen tunnistamisensa tapaa on silti kritisoitu. GEDmatch on vapaaehtoisten luoma sivusto, ja sen käyttäjät ovat ennen kaikkea tavallisia ihmisiä, sukututkimuksen harrastajia. He ovat antaneet dna-tietonsa sukututkimuksen käyttöön, eivät rikostutkintaa varten.
Henkilöt, jotka rikostutkijat saivat dna-näytteen avulla sivustolta esiin, olivat syyttömiä murhiin ja raiskauksiin: he vain sattuivat olemaan tälle kaukaista sukua. Heillä ei ole ollut mitään tietoa, että poliisi käyttää heidän dna-profiileitaan rikostutkinnassa. Yleensä sivullisten dna-näytteiden ottoon tarvitaan heidän lupansa. Rikostutkijat rikkoivat myös sivuston käyttöehtoa: käyttäjien pitää vakuuttaa, että ladattu dna-profiili on heidän omansa.
Kannattaa muistaa, että dna-profili ei koskaan ole puhtaan henkilökohtainen: se kertoo tietoja kokonaisesta ihmisten verkostosta. Kun julkistat oman dna-profiilisi, julkistat tietoja myös läheisistä ja kaukaisista sukulaisistasi, menneistä ja tulevista.
Ei siis ihme, että geenitieto on haluttua myös rikostutkijoiden taholta. New York Timesin jutusta tulee ilmi, että poliisi on useaan otteeseen pyytänyt käyttöönsä esimerkiksi kaupallisen 23andMe-geenipalvelun tietokantoja, mutta niitä ei ole heille annettu. Epäkaupallisen GEDmatchin tietoihin he sen sijaan pääsivät käsiksi.
Sarjamurhaajan etsiminen ja löytäminen kuulostaa ehkä kuriositeetilta, mutta dna-datan käyttäminen vaikka juuri rikostutkintaan on aihe, josta kannattaa keskustella. Tähän saakka genomitiedon käytöstä ja väärinkäytöstä on puhuttu lähinnä terveydenhuollon näkökulmasta. On pelätty, että biopankkeihin kerätyt dna-tiedot vuotaisivat vakuutusyhtiöille ja paljastaisivat näille esimerkiksi sairastumisalttiuksia, ja on puhuttu toisaalta sitä, kuinka arvokasta tutkimusmateriaalia suomalaisten geenitieto on lääketieteen ja biotieteiden tutkijoille.
Lääkärilehdessä on julkaistu viime aikoina puheenvuoroja geenitiedosta: ensin puolustettiin avoimen geenitiedon tärkeyttä sairauksien tutkimisessa, sitten korostettiin potilaan geneettisen tiedon luottamuksellisuutta ja salassapidon tärkeyttä. Tällaista keskustelua on käyty jo pitkään – ja tullaan käymään edelleen. Hyvä niin. Keskustelussa toimintatavat tarkentuvat ja periaatteet rakennetaan lopussa yhteisesti.
Olisi tärkeää, että keskustelu geneettisen tiedon käytöstä leviäisi lääketieteestä muillekin elämänalueille. Voisiko poliisi tehdä meillä sen, mitä sarjamurhaajan löytäneet poliisit tekivät Yhdysvalloissa? Onko sellaisesta keskusteltu?
Tutkimuskäyttöön varastoitua tietoa käsitellään tieteen eettisten periaatteiden mukaan, mutta mitä kaikkea ihmisen itsensä julkaisemalla geenitiedolla saa tehdä? Kuka määrittää sen käyttämisen etiikan?
*
P.S. En tässä lähtenyt käsittelemään geneettisen sukututkimuksen sudenkuoppia, haasteita ja sokeita pisteitä, joita kyllä riittää, mutta ohjaan teidät Tuomas Aivelon hyvän kirjoituksen pariin. Geneettisen sukututkimuksen periaatteisiin taas voi tutustua lukemalla Marja Pirttivaaran kirjan Juuresi näkyvät – geneettisen sukututkimuksen ABC.