True crime -ilmiö tekee jokaisesta tuomarin
Miksi media tekee konnista sankareita, kysyi toimittaja Eero Vassinen Markkinointi&mainonta-lehden kolumnissaan. Vassinen viittaa Nelosen Katiska-televisiosarjaan, jossa tuomiota huumerikoksistaan odottava Niko Ranta-aho on päässyt ääneen esittelemään luksuselämäänsä ja ystäviään.
Ylellisen elämän taustalla Ranta-aho on kuitenkin syyllistynyt huumeiden ja dopingaineiden salakuljetukseen ja levitykseen.
Ranta-aho oli jo ennen televisiosarjaa saavuttanut keltaisessa lehdistössä jonkinlaisen yleisjulkkiksen aseman, jossa hänen ihmissuhteistaan raportoitiin siinä missä laulajien ja näyttelijöidenkin. Ihmettelin monen muun tavoin jo aikoja sitten, onko journalistisesti kestävää ja eettistä käsitellä huumerikoksista epäiltyä henkilöä sillä tavoin.
Ihmettelin myös keskustelun puutetta aiheesta ja toivon, että se keskustelu käynnistyisi nyt.
Millä tavoin vakavista rikoksista syytettyjä ja tuomittuja henkilöitä sitten pitäisi käsitellä julkisuudessa?
Yksinkertaista vastausta ei ole kellään – on vain aikamoinen suo erityyppisiä esimerkkejä ja aina uusia kysymyksiä.
Vassinen nostaa kolumnissaan yhdeksi esimerkiksi Janne Tranbergin, aikoinaan etsintäkuulutetun rikollisjärjestön johtajan, joka ansaitsi poliisia pakoillessaan sievoisen summan julkisuuden mahdollistamalla kirja- ja vaatemyynnillä.
Rikollisen julkisuus voi lisätä rikoksista hyötymistä, ja joissain tapauksissa ehkä edesauttaa sitä, ettei rikollinen joudukaan vastaamaan teoistaan. Tällainen on helppo tuomita.
Vuonna 2016 julkaistiin Anneli Auerin kirjoittama Murhalesken muistelmat, jossa Auer kertoo oman kantansa miehensä väkivaltaiseen kuolemaan ja sitä seuranneisiin oikeudenkäynteihin.
Auer vapautettiin aikoinaan murhasyytteistä mutta tuomittiin alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista ja pahoinpitelyistä. Miten hänen kirjaansa pitäisi suhtautua? Onko se arvokas puheenvuoro oikeusjärjestelmämme toimimisesta (tai toimimattomuudesta) vai rikollisen yritys hyötyä teoistaan? Vai kannattaako siihen suhtautua vain ”elämänmakuisena” kirjana, näkökulmana yhden ihmisen vaikeisiin vuosiin?
True crime -ilmiö nostaa rikokset esiin asioina, joista jokaisen pitäisi muodostaa oma mielipiteensä ja joissa jokaisen pitäisi ryhtyä tuomariksi. Tämä on minusta aavistuksen huolestuttavaa. Oikeusjärjestelmä ei toimi näin.
Todellisuudessa olen myös helpottunut siitä, ettei minun tarvitse päättää, mihin vaikkapa Anneli Auer syyllistyi ja mihin ei.
Onko kauhukuvana sekin, että kirjoja ostavat ihmiset haluavat kuulla aina vain hirveämmistä rikoksista, ja lopulta myynnissä voittaa se, joka on tappanut/raiskannut/paloitellut kaikkein eniten ja raa’immin?
Populaarikulttuurin maailmassa on eletty true crime -boomia jo vuosia, eikä ilmiö tunnu kuin kiihtyvän. Tosirikoksista halutaan tietää podcastien, televisiosarjojen, kirjojen ja äänikirjojen muodossa.
Ilmiössä on paljon hyvää. Pidin esimerkiksi HBO:n kehutusta I’ll be Gone in the Dark -sarjasta: Siinä sarjamurhaaja-raiskaaja jäi ilman ääntä. Tarinan kaari oli rakennettu siten, että lopussa vahvimpia ovat nimenomaan uhrit, jotka saavat äänensä viimeinkin kuuluviin ja löytävät voimaa toisistaan. Rikollinen on pitkään kasvoton ja äänetön – paitsi lopussa, jossa hän on vanha ja heikko, pyörätuolissa työnnettävä, hämmentyneen ja sekavan oloinen.
Sarja kertoi myös toimittaja Michelle McNamaran tarinan. McNamara alkoi kirjoittaa kirjaa 1970-80-luvuilla toimineesta sarjaraiskaajasta ja -murhaajasta, jota ei koskaan ollut saatu kiinni. McNamaran tutkimukset aktivoivat ilmeisesti rikostutkijoitakin niin, että Joseph DeAngelo saatiin lopulta tunnistettua ja vangittua vuonna 2018.
True crime -suosio voi siis johtaa uhrien aseman parantumiseen tai rikosten selviämiseen.
Toisaalta tärkeä aspekti on myös sananvapaus – sellainen on tuomitullakin. Ihmisoikeuksia kunnioittavassa demokratiassa edes tuomittuja ei vaienneta eikä heidän sanomisiaan siivota pois näkyvistä. (Jokaisen julkaisijan pitäisi silti käydä oma eettinen pohdiskelunsa eikä piiloutua sananvapaus-kortin taakse.)
Rikosten tekijöiden puheenvuorojen kautta true crime -ilmiö voi tuoda näkyviin mekanismeja, jotka johtavat rikoksiin. Se voi näyttää, kuinka rankkaa ja kestämätöntä rikollinen elämä on: se voi siis varoittaa.
Tätä aspektia on toisinaan korostanut kahdesta murhasta tuomittu (ja kirjan elämästään julkaissut) Janne Raninen. Toisaalta hän oli esimerkiksi järjestämässä kohua herättänyttä true crime -tapahtumaa, jossa olisi päässyt muun muassa murhapaikkakierrokselle murhaajan kanssa. Kohun seurauksena tapahtuman sisältöä muutettiin. On äärettömän vaikea vetää raja siihen, mikä on sopivaa julkisuutta murhaajalle ja mikä ei.
Suomalainen true crime -kulttuuri on toistaiseksi ollut sovinnaista: se on pysynyt omalla tontillaan viihteenä tai journalismina. Yhdysvalloissa ilmiö on puolestaan alkanut jo vaikuttaa oikeudenkäynteihin ja rikosten tutkintaan. Kun syyttäjiä tai asianajajia leimataan julkisuudessa ”sankareiksi” ja ”rosvoiksi”, oikeuden toteutuminen voi vaikeutua.
Tälläkin on kääntöpuolensa. Julkisuus pakottaa pitämään toiminnan läpinäkyvänä ja katseenkestävänä. True crimen kautta voi myös kertoa poliisin tai oikeuslaitoksen väärinkäytöksistä tai muista tapahtuneista epäoikeudenmukaisuuksista.
Ja mikäpä minä olen moralisoimaan true crime -ilmiötä: saan itse elantoni kirjoittamalla keksityistä rikoksista. Eikö sekin ole rikoksista ja rikollisilla hyötymistä? Eikö sekin voi pahimmillaan esittää rikokset oikeutettuina tai rikollisuuden kannattavana elämäntapana?
Jokainen meistä joutuu aina uudelleen punnitsemaan suhteensa pahojen tekojen julkisuuteen. Tärkeintä ei ehkä olekaan, että tehdyt ratkaisut olisivat täydellisiä, vaan että taustalla olisi punnitsemista ja pohdintaa.
Ranta-ahon ja Katiska-televisiosarjan tapauksessa pohdinta ei ole päätynyt ainakaan julkisuuteen saakka. Toivon, että olisi.
* Korjaus 19.8.2020: Alun perin tekstin toinen (Ranta-ahoa koskeva) kappale kuului näin: ”Ylellisen elämäntavan on mahdollistanut huumeiden ja dopingaineiden salakuljetus ja levitys.” Ylellinen elämäntapa on kuitenkin ollut tiettävästi kuvioissa jo ennen huumebisnestä, ja silloin sen on mahdollistanut laillinen toiminta.