Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tietokirjan eri muodot ovat kokeilematta

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 1.12.2013 19:15

Tänään olen pohtinut tietokirjallisuuden ominaisuuksia, varsinkin sellaisia, joista ei juuri puhuta.

Törmäsin netissä blogaukseen, jossa SKS:n kustannustoimittaja Aino Rajala esittelee ”tiedekirjan” ja ”tietokirjan” eroja. On mielenkiintoista kuulla, millä tavalla sekä varsinaisia tiedejulkaisuja että yleistä tietokirjallisuutta tekevän kustantamon henkilökunta asian kokee.

Joistain asioista olen silti eri mieltä kuin Rajala: ”Tiedekirjat ovat siis painavaa ammattikirjallisuutta ja tietokirjat sivistävää ajankulua. Niitä ei pidä sekoittaa toisiinsa: yleistajuisilta tietokirjoilta ei voi vaatia tiedekirjojen eksaktiutta eikä tieteeltä viihdyttävyyttä”, hän esimerkiksi kirjoittaa.

Itse pidän esimerkiksi ”sivistävää ajankulua” ja ”viihdyttävyyttä” niin epämääräisinä käsitteinä, ettei varsinaisia tiedekirjoja pidä eikä voi sulkea pois tuollaisten määreiden ulottuvilta.

Ylipäätään kategoriat ovat vaikeita: ”tietokirjallisuutta” pidetään usein kattokäsitteenä, jonka alle myös ”tiedekirjat” mahtuvat. Olen itsekin kirjoittanut tietokirjallisuuden eri luokista.

Rupesinkin pohtimaan, miksi tietokirjallisuuden kohdalla puhutaan juuri niin paljon sisällön ominaisuuksista: tieteellisyyden määrästä, eksaktiuden eri tasoista, viihteellisyydestä, luokittelusta ylipäätään. Niin kuin itsekin puhun.

Miksei puhuta muodosta?

Jos esimerkiksi suomalainen tietokirjallisuus jotain uutta kaipaisi, niin ehkä ennen kaikkea muodollisia kokeiluja. Meillä on aika jäykkä käsitys tietokirjan mallista.

Nopea katsaus omaan tietokirjahyllyyni paljastaa, että tietokirjat ovat yleensä joko 1) artikkelikokoelmia, 2) oppikirjamaisesti otsikoiden ja alaotsikoiden alle rakennettuja, 3) kronologisia elämäkertoja ja historiikkeja tai 4) esseemäisten lukujen nippuja, sellaisia kuin Esko Valtaojan maailmankaikkeuskirjat tai Seppo Turusen mahtava Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa.

Minkälaista olisi vaikkapa lyhytproosatietokirjallisuus? Kaunokirjallisuuden puolella pidän suuresti Daniil Harmsista, István Örkénystä ja Dan Rhodesista, lyhytproosan mestareista. Kai tietokirjallisuuskin voisi taipua lyhyiksi lastuiksi.

Vai voisiko tietokirja olla kuin novellikokoelma, jossa samojen kansien sisällä on toisiinsa liittymättömiä, ehkä kokeilullisiakin tekstejä? Novellikokoelma ei tarvitse sidosaineeksi yhtä tiettyä aihetta tai teemaa.

Pitänee kokeilla.