Tietokirjallisuuden tekijät tarvitsevat pidempiaikaista tukea
Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta lähes kahdeksankymmentä prosenttia on tietokirjallisuutta. Tietokirjallisuus kuitenkin saa vain kymmenesosan kaikesta kirjallisuudelle ohjatusta julkisesta tuesta.
Kirjallisuuden tukimuotoja ovat muun muassa taiteilija- ja kirjastoapurahat, tiedonjulkistamisen apurahat, käännöstuet ja kirjastojen ostotuet. Taiteilija-apurahat ohjataan vain kaunokirjailijoille, joten tietokirjoittamiseen ei ole saatavissa samanlaista jopa viiden vuoden työskentelytukea. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jakamat tiedonjulkistamisen apurahat ovat huomattavasti lyhyemmille jaksoille tarkoitettuja, korkeintaan kahdeksalle kuukaudelle.
Kirjastoapurahoistakin vain pieni osuus myönnetään tietokirjailijoille, ja myönnetyt summat ovat säännönmukaisesti pienempiä kuin kaunokirjailijoille myönnetyt.
Minun on aina ollut vaikea ymmärtää tätä tietokirjailijan työn pientä arvostusta. Itse kirjoitan molempia lajeja, mutta rahoituskanavien takia tietokirjallisuus on joutunut aina ottamaan työpöydälläni sivuprojektin roolin.
Jostain vanhasta maailmasta ehkä sikiää ajatus, että tietokirjoja kirjoittavat professorit oman työnsä ohella, ja siksi varsinaista taloudellista tukea työhön ei tarvita. Tietokirjailija voi kuitenkin olla ammattikirjailija siinä missä kaunokirjallisuutta tekevä kollegakin.
Moni kirjoittaa myös laillani molempia (tai kaikkia!) lajeja, ja tekijän näkökulmasta lajien epätasa-arvo tukimuotojen edessä on kovin outo. Jotkut kirjat hakeutuvat tietokirjan, toiset kaunokirjan muotoon. Monesti aiheetkin valuvat kirjaprojektista toiseen.
Entistä enemmän on myös puhuttu tieto- ja kaunokirjallisuuden hankalasta välimaastosta, kirjallisuudesta, jonka voisi oikeutetusti luokitella kumpaan luokkaan vain. Erilaiset narratiivisen, kaunokirjallisen ja luovan tietokirjallisuuden muodot, dokumenttiromaani, essee ja asiaproosa eivät oikeastaan kaipaa ehdotonta luokittelua, mutta apurahan hakemisessa nekin on pakko jompaan kumpaan kategoriaan panna.
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Juha Hurmeen Niemi on monen lukijan mielestä enemmän tietokirjallisuutta kuin kaunoa. Ehkä tekijä luokitteli sen kaunokirjallisuudeksi saadakseen paremmin apurahoja. (Tämä jääköön leikkimieliseksi spekulaatioksi.)
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta TJNK julkaisi juuri selvityksen, kuinka sen tietokirjallisuuteen myöntämiä apurahoja on hyödynnetty. Selvitys koski vuosia 2010–2016, ja sen voi lukea tästä linkistä.
Selvityksestä ilmenee hyvin, kuinka tekijät kaipaavat nykyistä suurempia apurahoja. Valtion taiteilija-apurahan vuotuinen suuruus on noin 20 500 euroa, mutta TJNK:n myöntämistä tietokirja-apurahoista suurimmat olivat tarkastelujaksolla 10 000 euron suuruisia. Nykyään TJNK jakaa myös 13 000 euron kokoisia, kahdeksan kuukauden työskentelyyn tarkoitettuja apurahoja. Taiteilija-apurahaa voi saada myös kolmeksi tai viideksi vuodeksi, joten TJNK:n jakamaan rahamäärään mahtuisi vielä roimasti korotettavaa.
Tietokirjaa ei kirjoiteta yhtään sen nopeammin kuin kaunokirjaakaan, joten tietokirjailija tekee työtään joko pienemmällä palkkiolla tai laadusta ja kirjan mitasta tinkien. Pitkien apurahojen puuttuminen myös pakottaa kirjailijat pätkätyöhön ja estää ammattimaisen tietokirjailijakunnan syntymistä.