Tietokirjailijat tarvitsevat taiteilija-apurahoja

Edellisessä bloggauksessani kerroin kirjailijaliittojen tulotutkimuksista, joiden mukaan kirjailijoiden korvaukset kirjoistaan olivat käytännössä romahtaneet viiden vuoden aikana. Mainitsin tekstissä myös sen, että tietokirjallisuuden puolella tarvittaisiin lisää apurahoitusta. 

Olen aiemminkin kirjoittanut tietokirjallisuuden harmittavan huonosta apurahatilanteesta, esimerkiksi kaksi vuotta sitten.

Lyhyesti tilanne on siis tällainen: Valtion taiteilija-apurahoja ei myönnetä tietokirjailijoille vaan pelkästään kaunokirjailijoille. (Taidejournalistit tekevät joskus tietokirjoja, mutta taidejournalismin apurahoja on jaossa hyvin vähän.) Pisimmät valtion taiteilija-apurahat ovat 3- ja 5-vuotisia, joten tietokirjailijat jäävät paitsi näistä pisimmistä työskentelyrahoista. Tietokirjailijat voivat hakea rahoitusta Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jaosta, mutta sieltä voi enimmillään saada rahoituksen 8 kuukaudeksi.

Valtion kirjastoapurahoja jaetaan sekä kauno- että tietokirjailijoille, mutta potista ohjataan kaunoon 90 prosenttia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaunokirjailija sai esimerkiksi edellisessä myönnössä enimmillään 16 000 mutta tietokirjailija vain 8 000 euroa, ja tietokirjapuolella saajia on vain kuudennes kaunopuoleen verrattuna.

Tietokirjailijat hakevat ja saavat rahoitusta monilta yksityisiltä säätiöiltä – aivan kuten kaunokirjailijatkin. Käytännössä tietokirjailija joutuu usein tekemään enemmän selvitystyötä hakemista varten kuin kaunokirjailija. Tietokirjoille on voitu myöntää rahaa kirjallisuuden, kansanvalistuksen tai tieteen rahoista, eikä hakijalle ole yksiselitteisiä ohjeita, mihin osioon hakemus kannattaa ohjata missäkin säätiössä.

Ei liioin voi olla niin, että tietokirjallisuuden kaltainen merkittävä ja suuri kirjallisuudenala ei ole sellaista valtion näkökulmasta. Suurin osa suomessa julkaistavasta kirjallisuudesta on tietokirjallisuutta, ja toisaalta kirjailijoiden tulotutkimuksesta näkyy, että tietokirjailijoiden kukkaro on keventynyt viiden vuoden aikana aivan erityisen paljon. 

Olen aiemmin kirjoittanut siitäkin, että kirjallisuuden siirtyminen striimauspalveluihin näyttää iskevän erityisen lujaa juuri tietokirjallisuuteen.

Suomalaisiin kulttuurintekijöihin on saatu iskostettua sellainen valitettava pelko, että aina kun kentällä valitetaan jonkin kulttuurinalan huonosta taloudellisesta asemasta, muut alat tarttuvat rahasäkkeihinsä ja kauhistuvat, siirretäänkö heidän rahojaan nyt toisille aloille. Tämä johtuu tietenkin siitä, että kulttuurille jaetaan koko ajan vain niukkuutta. 

Tietokirjallisuuden huonon rahoituksen nostaminen näkyville saa jotkut kaunokirjallisuuden edustajat pelkäämään, että tietokirjoille aletaan siirtää rahaa kaunokirjoilta. 

Näin asiaa ei pidä ajatella, eikä sen pidä antaa niin mennä. On todella kyse murusista: vaikka esimerkiksi taiteilija-apurahoihin tai kirjastoapurahoihin käytettävän vuotuisen summan kaksinkertaistaisi, on edelleen kyse häviävän pienestä summasta koko budjetin mittakaavassa. Esimerkiksi vuoden 2022 talousarvioesityksessä taiteilija-apurahoihin ja kirjastoapurahoihin ohjattiin vajaat 17 miljoonaa euroa. 

On arvioitu, että yksi kulttuuriin ohjattu euro tuottaa jopa kolmetoista euroa takaisin. Alkutuottajien tukeminen on kulttuurin saralla siis varsin kannattavaa.

Toinen seikka, joka minua tämän ”saavutettujen etujen puolesta pelkäämisen” lisäksi harmittaa, on se, että kokeneetkin kaunokirjailijat saattavat nähdä tietokirjallisuuden pelkästään jonkinlaisena tieteenteon jatkeena. Sitä ei nähdä sanataiteena ja oletetaan, että tietokirjailija voisi helposti saada rahoitusta tieteen puolelta. 

Näin ei ole. Toki tutkimus- ja tiedekirjallisuus kuuluu tietokirjallisuuden sateenvarjon alle, ja osa tutkijoista kirjoittaa tutkimustensa yhteydessä tietokirjoja. Tämä on kuitenkin vain hyvin kapea osa tietokirjallisuuden koko todellisuutta. 

Se, että tietokirjoissa usein käsitellään tieteellistä tietoa ja tukeudutaan siihen, ei riitä tekemään tietokirjoista tiedettä. Monet kaunokirjatkin ammentavat tieteestä.

Kauno- ja tietokirjallisuuden rajat eivät liioin ole ollenkaan niin selvät kuin tämänkin kirjoituksen perusteella saattaa tuntua. Esimerkiksi essee ja niin kutsuttu tunnustuskirjallisuus kulkevat ja kurottelevat molempien kirjallisuudenlajien puolelle.

Ensisijaisesti on kyse kirjallisuudesta.

Kirjoitan itse sekä kauno- että tietokirjallisuutta, ja harmittaa, että vain toinen näistä lajeista katsotaan sellaiseksi, että valtio haluaa taata tekijälle työrauhan vuodeksi tai jopa useaksi. 

Kuten kaunokirjallisuuden puolella, myös tietokirjallisuuteen mahtuu hyvin monenlaista kirjallisuutta, ja totta kai osa kirjoista syntyy nopeasti, hetken lapsina, johonkin hyvin tietynlaiseen tarpeeseen, eikä kaikkea kirjallisuuden alla syntyvää kannata nähdä sellaisena taiteellisena tekemisenä, joka tarvitsisi taiteilija-apurahoitusta tuekseen. 

Mutta kuten kaunokirjallisuudessakin, uutta todella luova tietokirja vaatii aikaa ja keskittymistä, ammattitaitoa, uppoutumista, kielellistä paneutumista ja huolellista oman tekemisen analysointia. Tietokirjaa varten joutuu yleensä käymään läpi suuria tausta-aineistoja tai hankkimaan tietoa esimerkiksi matkustamalla tai ihmisiä haastattelemalla. Nopea tekeminen on fyysinen mahdottomuus.

Valmis tietokirja – kuten kaunokirjakin – esittää jonkin uuden näkökulmaan maailmaan ja ihmiseen. Se näyttää todellisuudesta säännönmukaisuuksia, joista ei ole aiemmin puhuttu. Se haastaa lukijan ja muuttaa tämän ajattelua. 

Tietokirjallisuus ansaitsisi oman taiteilija-apurahansa.

Alat, joille taiteilija-apurahoja nyt myönnetään, ovat seuraavat: arkkitehtuuri, elokuvataide, kirjallisuus, kirjallisuuden kääntäminen, kuvataide, mediataide, monitaide, muotoilu, musiikki, sarjakuva- ja kuvitustaide, sirkustaide, taidejournalismi, tanssitaide, teatteritaide ja valokuvataide. 

Tietokirjallisuus sopii joukkoon luontevasti.