Tietokirja: Tekopyhä ihmiskunta suojelee yhden eläimen ja tappaa samalla miljoona muuta
Uutisissa on viime päivät riemuittu luonnonsuojelun pienestä mutta hienosta voitosta: naali on jälleen pesinyt Suomessa. Metsähallitus välitti julkisuuteen muutaman kaukaa otetun kuvan, jossa naalinpennut ovat nousseet pesäluolastaan tutkimaan ulkomaailmaa.
Edellisistä maamme kamaralla syntyneistä naalinpoikasista on 26 vuotta aikaa. Arktisiin lajeihin kuuluvaa naalia on suojeltu muun muassa metsästämällä sen kilpailijaa ja vihollista kettua sekä ruokkimalla.
Naali on pieni, kylmiin olosuhteisiin sopeutunut koiraeläin. Fennoskandiassa se kärsii ilmastonmuutoksen seurauksista – kuten juuri kettukannan työntymisestä pohjoiseen. Kylmemmillä seuduilla, kuten vaikkapa Huippuvuorilla, naalikanta voi toistaiseksi hyvin.
Somessa on hehkuttu pentujen suloisuutta ja iloittu suojelun onnistumisesta. Samaan aikaan suomalaisilla turkistarhoilla syntyy vuosittain noin kaksi miljoonaa naalinpentua. Ne elävät lyhyen elämänsä pienissä häkeissä, ja ne tapetaan turkkinsa takia.
Tätä on ihmisten eläisuhde: täynnä kaksinaismoralismia ja järjettömyyttä. Saman lajin yksiölöitä suojellaan toisaalla ja tapetaan teollisella tehokkuudella muualla.
Tämän paradoksin ympärille kiertyy filosofi ja tietokirjailija Elisa Aaltolan uusin kirja Esseitä eläimistä.
Lapsi rakastaa eläimiä, mutta aikuinen raivoaa eläinystävälle
Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti, joka on kirjoittanut tai toimittanut kymmenisen yleistajuista tietokirjaa tutkimusaiheensa ympäriltä. Kirjoissa hän on sivunnut muun muassa empatiaa, arvojen mukaista elämää, häpeää, eläinten roolia yhteiskunnassa sekä filosofien näkökulmaa eläimiin.
Uusin teos Esseitä eläimistä on aiempia henkilökohtaisempi. Se on vahvasti elämäkerrallinen, sillä Aaltola kirjoittaa, kuinka hänen oma eläinsuhteensa on alkanut ja kehittynyt vuosien varrella.
Niin kuin lapset monesti muutenkin, hän kiintyi nopeasti ystävän kotona asuviin lampaisiin ja muihin kotieläimiin ja viihtyi niiden seurassa.
Lapselle rakkaan lampaan päätyminen teuraaksi on kriisi. Vähitellen lapsia kuitenkin aletaan sekä tietoisesti että tiedostamatta turruttaa pois tästä ajatuksesta. Yhteiskunta kasvattaa meidät siihen, että eläimet ympäriltä tapetaan eikä niitä kuulu surra. Aaltola ei ikinä ole suostunut hyväksymään tätä.
Elämäntapamme ja eläinsuhteemme on täynnä naalinkaltaisia järjettömyyksiä. Orpoon Aina-karhuun rakastui koko kansa, ja se pääsi jatkamaan elämäänsä Kuusamon suurpetokeskuskeen (josta on sitten paljastunut kaikenlaisia epäeettisiä käyntäntöjä). Sen sijaan emokarhut, jotka ovat astuneet pienpetorautoihin, saavat tappotuomion, ja tuomio koskee myös niiden pentuja.
Susien ampumista perustellaan joskus sillä, että ne aiheuttavat kärsimystä laiduntaville lampaille – vaikka samat lampaat ovat menossa lopulta teuraaksi. Susia halutaan ampua siksikin, että hirvet säästyisivät metsästäjien saaliiksi. Monessa ympäristökysymyksessä asiat tehdään metsästyksen ehdoilla.
Elisa Aaltola toimii eläinoikeuskysymyksissä hyvin monella tasolla. Hän tekee tutkijana työtä aiheen parissa. Hän tekee hyvin konkreettista eläinsuojelutyötä esimerkiksi auttamalla loukkaantuneita villieläimiä. Hän kirjoittaa kannanottoja viranomaisille, kerää nimiä adresseihin ja pitää eläinoikeusasioita esillä sosiaalisessa mediassa.
Kirjassaan hän kuvaa hyvin intensiivisesti, miten kaikki tämä vaikuttaa häneen. Suru ja tunne epäoikeudenmukaisuudesta täyttävät ajatukset. Välillä viestikanavat tukkeutuvat aggressiivista viesteistä. Aaltola kaipaa omaa laumaa, tahoa, joka pitäisi hänen puoliaan, ja löytää sellaisen paitsi toisista eläinoikeustyötä tekevistä, lopulta myös kaikesta elollisesta. Hän kertoo vakavasta sairastumisestaan, aivoista löytyneestä tulehduspesäkkeestä, joka ajoi hänet lähelle hengen menettämistä. Sairaalavuoteellakin hän vielä naputtaa vastauksia saamiinsa viesteihin.
Ihmiset jaksavat raivostua ja levittää raivoaan vaikkapa siitä syystä, että Aaltola auttaa pyydystämään kapia sairastavan ketun, joka hoidetaan kuntoon eläinsuojeluyhdistyksen hoivissa.
Miksi jotkut vihaavat?
Vaikka Aaltola kertoo kirjassa paljon tunteistaan, myös raivosta ja vihasta, lopulta Esseitä eläimistä on sävyltään sovinnollinen, empatiaa ja yhteisymmärrystä korostava.
Hän tiedostaa hyvin, että viha synnyttää lisää vihaa: siksi vihaamisen kierre pitää saada loppumaan esimerkiksi susia koskevassa keskustelussa. Aaltolan (ja minun) on silti vaikea todella ymmärtää niitä, jotka tuntuvat vihaavan kaikkia elämänmuotoja, haluavan tappaa ja tuhota.
Susia koskeva osuus oli itselleni kirjan tärkeimpiä anteja. Susikeskustelussahan ei ytimeltään ole lopulta kysymys susista. On enemmän kyse suomalaisten jakautumisesta sisä- ja ulkoryhmiin. Susia suojelevat näyttäytyvät joillekin kaupunkilaisena eliittinä, ja sudet taas ryhmänä, johon eliittivihaa voi purkaa. Populistiset poliitikot käyttävät tilaisuutta hyväkseen lupailemalla lisää mahdollisuuksia sudenmetsästykseen.
Essee on hyvin salliva kirjallisuuden muoto. Aaltolan käsissä se taipuu kiihkeäksi, pamflettimaiseksikin. Muistot puhkovat nykyisyyttä, tutkimustieto tuo henkilökohtaisuudelle raamit. Luin kirjan nopeasti; kiihkeys tarttuu.
Esseitä eläimistä on syvästi henkilökohtainen, eletystä elämästä ja tutkijan valistuneesta näkökulmasta syntynyt synteesi siitä, mikä ihmiskunnassa mättää. Kirja loppuu utopiaan: Aaltola kirjoittaa siitä, millaiseksi hän haluaa yhteiskunnan muuttuvan vuosikymmenien kuluessa.
Elisa Aaltolan hahmottelemassa tulevaisuudessa empatiaa ei pidetä pehmeytenä vaan kyvykkyytenä. Silloin sairaan ketun pelastajaa ei enää uhata haastaa oikeuteen ja tervehtynyttä kettua ampua.
*
Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä. Into Kustannus, 2022.
