Tietokirja: "Nerokas" ihmiskunta suojelee lajeja yhdellä kädellä ja hävittää toisella
WWF julkaisi juuri kahden vuoden välein tehtävän Elävä planeetta -raporttinsa. Sen antama tilannekuva maapallon luonnosta on järkyttävä. Vuosien 1970 ja 2018 välillä selkärankaisten villieläinten määrä on vähentynyt alle kolmasosaan. Linnut, nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet ja kalat ovat hätää kärsimässä ympäri maailmaa. Eniten määrä on vähentynyt latinalaisessa Amerikassa (94 prosentin kadotus) sekä makean veden eläinten joukossa (83 prosentin kadotus).
Raportin pääsee lukemaan tästä. Suomessa siitä ehti uutisoida jo Helsingin Sanomat.
Luontokato vaikuttaa maapallon elävään luontoon hyvin monella tavalla. Lajeja ajetaan sukupuuttoon, niiden populaatiot pirstaloidaan eivätkä ne enää ole yhteydessä toisiinsa, geneettinen monimuotoisuus kapenee, yksilömäärät romahtavat ja villin luonnon biomassa vähenee ylipäätään, kun taas ihmisen käsittelemän ja rakentaman ympäristön määrä kasvaa ja ihmisen tuotantoeläinten määrä lisääntyy. Luontokatoa ajaa ilmastonmuutos, mutta myös muut ihmisen tekemiset: maankäyttö, metsästys, ympäristömyrkyt – vain muutaman mainitakseni.
Luontokatoa voi tarkastella WWF:n tapaan globaalisti tai hyvin paikallisesti, yksittäisten lajien kautta. Viime vuosina on ilmestynyt paljon myös aihetta käsittelevää yleistajuista tietokirjallisuutta.
Aion nyt lokakuun aikana kirjoittaa blogiin viidestä tänä vuonna ilmestyneestä aihetta sivuavasta suomalaisesta tietokirjasta. Ensimmäisenä on vuorossa Mari Pihlajaniemen Olipa kerran Pohjola: Tarina katoavista lajeista ja toivosta.
Pihlajaniemi on koulutukseltaan biologi. Pihlajaniemen, Heikki Erikssonin ja Aleksi Lehikoisen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Linnut ja ilmasto – matka muuttuvaan luontoon (Docendo) sai Lauri Jäntin säätiön tunnustuspalkinnon. Pihlajaniemi kirjoittaa myös tiedejournalismia: kannattaa esimerkiksi perehtyä hänen ja Hanna Nikkasen Long Playssa alkuvuodesta ilmestyneeseen artikkeliin ”Aivan erityinen metsäsuhde”, joka kertoo suomalaisesta metsäpolitiikasta.
Olipa kerran Pohjola keskittyy arktisen luonnon ahdinkoon. Ilmastonmuutos vaikuttaa erityisen vahvasti juuri kylmiin olosuhteisiin sopeutuneisiin eliölajeihin, mutta se ei ole todellakaan ainoa syy pohjoisen luonnon huonoon tolaan.
Luonnon monimuotoisuus kuulostaa asiana yksinkertaiselta, mutta harva maallikko ymmärtää, kuinka monimutkaisesta riippuvuusverkostosta on kyse. Pihlajaniemi lähestyy asiaa samalla tavoin kuin Juha Kauppinen palkitussa Monimuotoisuus-kirjassaan: yksittäisten lajien kautta. Kun tarttuu verkon yhteen solmukohtaan ja kiskaisee, lukija näkee, kuinka moneen muuhun lajiin, eliöyhteisöön ja kokonaisiin ekosysteemeihin yhdenkin eliölajin ahdinko voi vaikuttaa.
Olipa kerran Pohjola kiertyy pitkältä naalin ympärille. Pihlajaniemi osallistuu talkoolaisena projektiin, jossa kerätään havaintoja lajin yksilöstä ja mahdollisista pesintäyrityksistä Suomessa. Siten hän seuraa lähietäisyydeltä, kuinka paljon työvuosia parhaimmillaan pannaan yhden lajin suojelemiseen.
Naali on tietenkin laji, jota on julkisuudessa helppo sympatisoida. Pörröturkkinen, ihmisille ja yleensä kotieläimillekin vaaraton pienikokoinen koiraeläin on ollut otsikoissa nimenomaan suojeluyritysten ansiosta. Loppukesästä uutisoitiin, että naali on pesinyt onnistuneesti Suomen maaperällä ensimmäisen kerran sitten vuoden 1996. Tämä tieto ei ole ehtinyt Pihlajaniemen kirjaan, mutta se on toisarvoista. Suomen naalikanta ei vielä yhdellä pesinnällä pelastu.
Naali on edustava esimerkki luontokadosta, sillä sen lähihistoriassa on nähtävissä monia yleisesti luontokatoon vaikuttavia ilmiöitä. Pihlajaniemi aloittaa kirjansa kertomalla siitä, kuinka 1900-luvun alussa naaleja nähtiin aivan Etelä-Suomessa ja jopa saaristossa saakka. Naaleja oli paljon, ja kun niiden tärkeimmällä saaliseläimellä sopulilla oli huono lisääntymisvuosi, naalit vaelsivat pitkiä matkoja ravinnon perässä.
Naaleja ammuttiin surutta – usein pelkästään uteliaisuudesta. Hieman myöhemmin niitä alettiin pyydystää entistä useammin myös turkin takia, ja jo 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä Fennoskandian naalimäärä oli romahtanut siitä, mitä se oli ollut 1800-luvulla. Vuonna 1928 Ruotsi suojeli naalin, Norja vuonna 1930 ja Suomi 1940. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä.
Kun naalilla meni vielä hyvin ja sitä näkyi vielä paljon, lajia ei siis osattu arvostaa. Sitä ammuttiin ja pyydystettiin mitä julmimmilla tavoilla niin paljon kuin ihmissielu sieti.
Samaa näkyy edelleen ihmisen suhtautumisessa villieläimiin. Yleisiä, paljon näkyviä lajeja ei arvosteta. Naakkoja tai supikoiria halutaan lahdata kilpaa. Kaikkiin lajeihin kannattaisi suhtautua kuitenkin arvostaen: Pihlajaniemenkin kirja todistaa, että yleinen (tai yleisen tuntuinen) laji voi taantua todella nopeasti.
Moni kaupunkiasuja suhtautuu esimerkiksi oraviin väheksyvästi ja pitää niitä vahinkoeläiminä, jotka nakertavat katon eristeet rikki ja vievät lintulaudoilta ruuan. Ei kannattaisi: oravat pärjäävät tällä hetkellä asutuksen liepeillä, mutta metsistä ne ovat vähentyneet selvästi. Kolmenkymmenen viime vuoden aikana oravien määrä on puolittunut.
Tai toinen esimerkki on kettu, josta myös Pihlajaniemi kirjoittaa paljon. Naalin suojelussa tärkeä toimenpide on punakettujen metsästäminen pois naalien asuinalueelta. Samaan aikaan kettu kuitenkin vähenee – luvut ovat samanlaiset kuin oravalla. Tällä hetkellä Suomessa suhtaudutaan kettuun kuitenkin niin, että sitä on varaa poistaa vaikka kuinka muiden lajien suojelemiseksi. Pohjoisessa sitä poistetaan naalin tieltä ja muualla maassa linnustolle vahingollisena pienpetona yhdessä muun muassa supikoiran ja minkin kanssa.
Missä vaiheessa tajuamme, ettei edes kettuja riitä hukattavaksi asti?
Pihlajaniemi nostaa hyvin esiin shifting baseline -käsitteen: sen, että me ihmiset totumme nopeasti luonnon kunkinhetkiseen ilmiasuun ja luulemme sitä normaalitilaksi. Siksi luontokadon vaikutuksia on vaikea huomata omassa elinympäristössä. Silmiimme näyttää aivan tavalliselta, että lintulaudalla käy pelkkiä talitiaisia tai että oravia näkyy kaupunki- vaan ei kansallispuistossa.
Lajien hävittäminen on helppoa. Sitä ihminen tuntuu tekevän ihan vain vahingossa muiden tekemistensä ohessa. Emme edes ymmärrä, kuinka laajasti aivan kaikki aktiivisuutemme vaikuttaa muuhun elolliseen luontoon. Mari Pihlajaniemi sivuaa kirjassa esimerkiksi luonnossa liikkujien vaikutusta arktisen luonnon verkostoon. Kalastajat jättävät maahan kalanperkeitä ja retkeilijät ruoantähteitä, ja he ajattelevat, että maatuvista tähteistä ei ole haittaa. Ne kuitenkin toimivat pohjoisessa punaketun hyväksi – ja siten naalia vastaan.
Olipa kerran Pohjola: Tarina katoavista lajeista ja toivosta lupaa nimessään toivoa maailman luonnolle. En sitä kovin paljon kirjasta löydä – voi tosin olla, että luen aihetta melko mustien lasien läpi. Mari Pihlajaniemi näkee kuitenkin toivoa vaikkapa siinä, kuinka paljon aikaa ja energiaa yksittäisten lajien suojeluun yhteiskunta ja yksityiset ihmiset ovat parhaimmillaan valmiita käyttämään.
Ihmiskunnan suurin ongelma on kuitenkin se, että hankkimamme tieto maailmasta ei vaikuta käytökseemme. Pihlajaniemi kertoo, kuinka Suomessa soita ojitetaan vuosittain yhä enemmän kuin niitä vuosittain ennallistetaan. Tämä siitä huolimatta, kuinka laajasti meillä on tiedossa soiden ojitusten vahingollisuus ja hyödyttömyys.
Tällaset kaksinaamaisuudet turhauttavat ja syövät toivon omasta mielestäni. Tuhoamme luontoa kaksin käsin ja korjaamme tilannetta samaan aikaan korkeintaan toisen käden pikkurillillä.
Olipa kerran Pohjola on joka tapauksessa kirja, joka kannattaa ehdottomasti ottaa lukulistalle. Kuten yllä kirjoitan, se tarjoaa tietoa yksittäisistä Arktiksen lajeista ja niiden historiasta, mutta piirtää samalla kokonaiskuvaa siitä, miksi luontokato tapahtuu. Pihlajaniemen kerronnassa vuorottelevat mukavalla tavalla omakohtainen kokeminen sekä kovaksi keitetty tutkimustieto.
*
Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola: Tarina katoavista lajeista ja toivosta. Tammi 2022.
Lisäys klo 17.42: Kirjoitan yllä, ettei tieto viimekesäisestä onnistuneesta naalinpesinnästä Suomessa olisi ehtinyt kirjaan. Asiasta kuitenkin kerrotaan kirjan epilogissa. Itse luin kirjan Storytel-lukuaikapalvelusta e-kirjana, ja tästä versiosta oli epilogi jäänyt kokonaan pois! E-kirjaversiota ollaan korjaamassa.