Tietokirja: Meren tarinassa ikiroutaan koverrettu kellari sulaa ja turisteille grillataan valasta
Jessica Haapkylä: Meren tarina. Meribiologin tutkimusmatka Arktikselle. Into, 2019.
Arktinen alue on monella tapaa ilmastonmuutoksen ytimessä. Ensinnäkin maapallon lämpenemisen seuraukset osuvat ehkä vahvimpina juuri planeettamme kylmimmille seuduille. Lämpenemisen vaikutus on siellä kovin konkreettista: kun ikirouta sulaa tai merijäätä ei enää muodostu, lukuisilta arktisilta eliölajeilta katoavat elämisen edellytykset. Ei ole kyse vain lämpötilan noususta vaan ekosysteemien katoamisesta.
Jotkut vaikutukset tulevat mutkan kautta, mutta ovat yhtä lailla näkyviä. Arktiksella elää edelleen alkuperäiskansoja, joiden perinteisiä elämäntapoja ilmastonmuutos uhkaa. Merijään väheneminen vaikuttaa myös maailmanpolitiikkaan, kun Pohjoinen jäämeri alkaa olla auki merenkululle ja öljynporauksen työntymiselle aina uusille alueille. Suurvaltojen kiinnostus on taattu.
Meren tarina on Jessica Haapkylän toinen kirja. Hän on väitellyt tohtoriksi meribiologiasta ja kiertänyt maailman meriä milloin eri tutkimusryhmien, milloin legendaarisen Jacques Costeaun pojan Jean-Michel Costeaun kuvausryhmän kanssa.
Meren tarina on omakohtainen kirja siitä, kuinka Haapkylä kiertää Arktiksella vuosina 2004 – 2018 ja kohtaa ilmastonmuutoksen silmästä silmään.
Kirja sisältää runsaasti hyvin lähteytettyä tutkimustietoa. Se piirtää kokonaiskuvan ilmastonmuutoksen runtelemasta Arktiksesta, mutta syventyy välillä myös sellaisiin yksityiskohtiin, jotka tuppaavat näkymään vain tutkimustyötä itse tekeville biologeille ja muille merentutkijoille. Meren tarina näyttää lukijalle vaikkapa sen, kuinka ilmastonmuutos lisää arktisen alueen meriveden happamoitumista, joka taas estää kalkkikuorellisen kasviplanktonin kasvua.
Vuonna 2004 Haapkylä käy Alaskassa Costeaun ryhmän kanssa, ja vaikka ilmastonmuutoksesta ei silloin vielä puhuttu julkisessa keskustelussa ollenkaan niin paljon kuin nyt, ilmiö oli hyvin tutkijoiden tiedossa ja merkit näkyvillä.
Huippuvuorilla Jessica Haapkylä vierailee elokuussa 2018. Olin itse mukana tuolla samalla tiedetoimittajien matkalla ja muistan samat paradoksaaliset yksityiskohdat karun arktisen luonnon keskellä kuin Haapkylä. Huippuvuorten ”pääkaupungissa” Longyearbyenissa jätevesi pumpattiin suoraan mereen, ja laivamatkalla kohti venäläistä kaivostukikohtaa turisteille syötettiin grillattua valasta. Oli helppo ymmärtää, miksi luonto voi nyt niin huonosti kuin voi.
Jessica Haapkylän kolmas matka suuntautuu Grönlantiin, ja kohtaus, jossa tutkimusaseman laivan moottori sammuu ja jättää aluksen kellumaan keskelle jäävuoria on eräänlainen kliimaksi kirjalle. Arktis on säälimätön, kylmä ja hurja. Silti murennamme sitä palasiksi teoillamme.
Meren tarina asettuu osaksi narratiivisten tietokirjojen trendiä, jossa kirjoittaja kokee aiheensa omakohtaisesti. Juoni on kuitenkin toissijainen asiatiedon ja tilannekuvausten rinnalla. Kirjan tunnelma on haikea, ja sama haikeus tuntuu tällä hetkellä vallitsevan lähes kaikissa luontoa käsittelevissä kirjoissa. Ekosysteemit ovat hätää kärsimässä ja luonnon monimuotoisuus katoamassa, ja he, jotka tarkkailevat luontoa työkseen, todistavat muutoksia eturintamassa.
Haapkylän tietokirja sijoittuu samaan ”luonto taisteli, biologit kertovat” -genreen kuin vaikkapa Tuomas Aivelon Loputtomat loiset. Olen nimennyt genren kieli poskessa, mutta lajityypissä ei sinänsä ole mitään naurettavaa: se on perinteikäs, mutta ehkäpä nykyään vielä tärkempi kuin aiemmin, sillä biologinen tieto maailmasta ja sen muutoksesta on nyt elintärkeää.
Haluaisin vielä kritisoida kirjan nimeä, joka ei ole paras mahdollinen. Ensinnäkin ”Meren tarinasta” tulee mieleen parin vuoden takainen tietokirjahitti, Morten A. Strøksnesin Merikirja, ja voi tietenkin olla, että Haapkylän kirjalla on haluttu niin kutsutusti kalastaa samoilla vesillä. Oleellisempaa on kuitenkin se, että nimi on turhan vaisu ja yksipuolinen. On kyse paljon muustakin kuin merestä, eikä kyseessä ole tarina: on tämä tilanne, jossa kourissa Arktis on, eikä tulevaisuudesta ole tietoa.
Kirjan vaikuttavin kohta on kuvaus kellarista. Alaskan Barrow’ssa asuvan Billyn talon alle, ikiroutaan, on kaivettu kellari, jossa mies säilyttää lihaa ja kalaa. Billy noutaa kellarista illallistarpeet, eikä Haapkylä voi olla huomaamatta ja haistamatta, kuinka ikirouta talon alla on sulamassa ja lihavarastot pilaantumassa.
Billy ei asiasta välitä.
