Tietokirja: Ilmastonmuutos olisi hoidettavissa, jos vain toimisimme
Keskityn nyt lokakuussa lukemaan luontokatoa sivuavia kirjoja ja raportoimaan niistä tähän blogiin. Ensimmäisenä ehdin esitellä Mari Pihlajaniemen Olipa kerran Pohjola -tietokirjan.
Nyt vuorossa on Atte Korholan toukokuussa ilmestynyt kirja Tämä ihmisen luonto. Korhola on ympäristömuutoksen professori Helsingin yliopistossa. Taustaltaan hän on luonnonmaantieteilijä, joka on tutkimuksessaan keskittynyt käsittääkseni tarkastelemaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia muun muassa hiilen kiertoon, soiden dynamiikkaan sekä arktisiin ekosysteemeihin.
Tämä ihmisen luonto rakentuu ennen kaikkea ilmastonmuutoksen ympärille, mutta luontokatoa ja ilmastonmuutosta ei voi erotella toisistaan. Ne johtuvat pitkälti samoista syistä, ruokkivat toisiaan sekä vahvistavat toistensa vaikutuksia. Tämä yhteys näkyy kirjassa jatkuvasti, niin tieteellisen teorian kuin esimerkkienkin kohdalla. Korhola kertoo muun muassa kokemuksistaan Kuolleen meren rannalla, jossa lisääntynyt haihdunta ja vedenkäyttö uhkaavat järven ja sen ympäristön ainutlaatuisia ekosysteemejä.
Atte Korholan kirjaa voi lukea monesta näkökulmasta. Yhtäältä se toimii perusteoksena siitä, mitä ilmastonmuutos on. Korhola kuvaa varsin laajasti myös ilmaston aiempia muutoskausia. ”Perusteoksella” en missään nimessä tarkoita, että Korhola kertoisi asioista pinnallisen yksinkertaistaen. Päinvastoin, monesti hän menee varsin syvälle ilmastotieteeseen ja muutoksen yksityiskohtiin.
Toisaalta Tämä ihmisen luonto on tekijänsä näkemys siitä, miten ilmastonmuutosta ja ylipäätään ympäristökriisejä vastaan pitäisi toimia. Korhola on optimistinen: hänestä tehtävissä on paljon.
Kolmannelta kantilta katsottuna kirja avaa Korholan henkilökohtaista maailmankatsomusta ja jonkinlainen tutkijan ”matkakertomus”; kuvailu siitä, millaisen henkilökohtaisen matkan Korhola on kulkenut suhteessaan ilmastonmuutokseen. Hän kertoo ilmastonmuutostutkimuksen historiasta Suomessa ja siinä sivussa esimerkiksi oman kasvissyöntinsä historiasta. Oman sävynsä Korholan luontosuhteeseen tuo hänen kristillinen vakaumuksena, josta hän löytää vakuutuksen sille, että ihmisen pitää kunnioittaa luontoa ja vaalia sitä, ei suinkaan pyrkiä hallitsemaan ja hyödyntämään.
Atte Korhola on ajoittain paheksunut sitä, että ilmastonmuutoksesta puhutaan julkisuudessa niin dramaattisin, lopun aikoja maalailevien sanankääntein. Samaa hän tekee tässä kirjassa, ja ajattelussaan hän kulkee käsi kädessä Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin Petteri Taalaksen kanssa.
Korholan mielestä ”hirvittävyydestä” ja ”kauhistuttavuudesta” puhuminen esimerkiksi ilmastopaneelin raporttien julkistamisen yhteydessä kääntyy itseään vastaan. Hän on huolissaan siitä, että ”kauhukuvajournalismi” saa ihmiset lamaantumaan ja luovuttamaan. Pelko aiheuttaa hänen mielestään itsekeskeisyyttä ja kohtalonuskoa, jotka eivät saa ihmisiä toimimaan yhdessä ilmastonmuutosta vastaan.
Siinä olen samaa mieltä Korholan kanssa, että tällainen kauhukuvajournalismi muistuttaa Päiväni murmelina -elokuvaa. Ilmastoasiat unohtuvat puheista, kunnes IPCC:n raportti ilmestyy. Sitten kauhistellaan hetki ja piehtaroidaan synkkyydessä, kunnes homma jatkuu taas entisellään.
Ajattelen kuitenkin, että pelokkaat puheet usein kumpuavat aivan todellisista peloista, ja siksi niitä ei kannata paheksua tai varsinkaan yrittää kieltää.
Lisäksi haluaisin muistuttaa Korholaa siitä, että ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa ei kannata keskittyä niihin, jotka ajattelevat ”väärin”. Hän itse kirjoittaa tästä asiasta ilmastonmuutoskeptikkojen ja -denialistien yhteydessä. Ihmisten ajatteluun on vaikea lopulta puuttua varsinkaan oikeellisen tiedon jakamisella. Onkin tärkeämpää jatkaa tekemistä ja jättää denialistit omaan arvoonsa, hän kirjoittaa.
Ehkä samaa voisi noudattaa ”ilmastonmuutosprofeettojen” kohdalla? Heidän kanssaan tavoite on kuitenkin sama: ratkaisujen nopea löytäminen ja ihmisten kokoaminen mahdollisimman laajaan rintamaan.
Mutta kyllä, siinä Korhola on oikeassa, että median pitäisi suoritua ilmastonmuutosjournalismista vastuullisemmin ja pitkäjänteisemmin. Onneksi tässäkin asiassa on menty eteenpäin.
Tämä ihmisen luonto kärsii jonkinasteisesti epätasapainosta lukujen ja aiheiden välillä. Esimerkiksi ilmaston historiallinen muuttuminen saa itselleen valtavan pitkän ja yksityiskohtaisen luvun, kun taas moni muu aihe tulee käsiteltyä paljon lyhyemmin ja yleistajuisemmin. Olisin ehkä pilkkonut pitkiä lukuja lyhyemmiksi ja kehystänyt niitä vahvemmin omakohtaisuudella ja kantaaottavuudella.
Parhaimmillaan Korholan kirja onkin silloin, kun hän ottaa kantaa. Ratkaisuehdotukset esimerkiksi hiilidioksidi- tai metaanipäästöjen pienentämiseksi ovat monipuolisia ja perusteltuja. Vallalla olevan metsäpolitiikan avohakkuineen ja sellupainotuksineen hän tyrmää tiiviin vastaansanomattomasti. Tarvitsemme kipeästi lisää luonnontilaisia metsiä niin ilmasto- kuin monimuotoisuussyistäkin.
Ylipäätään olen sitä mieltä, että tieteentekijöiden pitäisi ottaa enemmän kantaa asioihin. Yleistajuinen tietokirja on sellaiseen hyvä kanava. Tieteen omat julkaisumuodot eivät juuri suosi mielipiteellisyyttä tai omien arvojen avaamista. Korhola kirjoittaa paljon hyviä, kokoavia ajatuksia maailmasta ja ihmiskunnan tekemisistä.
Tämä ihmisen luonto on kirjoitettu loppuun Venäjän juuri hyökättyä Ukrainaan. Kuluvan syksyn sotkuista Korholalla ei ole ollut vielä tietoa, mutta silti kirjassa on paljon tarkkaa kaukonäköisyyttä. Nord Stream 2 on Korholalle ”erityinen historiallinen virheinvestointi” sekä energia- että geopolitiikan näkökulmasta. Hän kirjoittaa myös Saksan kipuilusta energiansa kanssa.
Kirjan viimeinen luku on ensivaikutelmalta hieman irrallinen. Siinä Atte Korhola kirjoittaa Evon tiedekansallispuiston perustamisyrityksestä. Korhola nimitettiin syksyllä 2020 vetämään puistoa valmistelevaa työryhmää. Hän kuvaa tekstissä, kuinka epätoivoista työ on ollut, kun kaksi ministeriötä ja lukuisat eturyhmät kiistelevät keskenään ja vetävät mattoja toistensa alta. Mikään kompromissiehdotus ei auta, kun metsästäjät haluavat edelleen metsästää kaikkialla missä ennenkin tai maa- ja metsätalousministeriö ei halua luopua määräysvallastaan alueeseen.
Yhteistä hyvää – luonnon puolustamista – ei saada toteutettua, kun ihmiset ajautuvat kiistelemään kukin omaan etuunsa tarrautuen.
Lopulta ajattelin, että viimeinen luku on eräänlainen loppukaneetti kaikelle kirjassa siihen asti esitetylle. Atte Korholalla on tarjota paljon ratkaisuja siihen, miten ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä. Joskus ehdotukset kuulostavat liiankin helpoilta – ne kuulostavat pelkästään teknisiltä toimenpiteiltä, vaikka oikeastihan ihmiset ja eturyhmät päättävät niidenkin toteuttamisesta.
Ne ihmiset ja eturyhmät, voi kuulkaa. Jos maapallon ilmasto on hämmentävän monimutkainen himmeli, niin tämä ihmisen luonto se vasta onkin vaikeasti hallittava asia.
*
Atte Korhola: Tämä ihmisen luonto. Otava, 2022.
