Tieto korjaantuu, mutta ikuisuus saa odottaa
Tieteellinen tieto täydentyy ja korjaantuu jatkuvasti. Lopullisesta tiedosta ei kannata haaveillakaan, sillä tieto on kunakin hetkenä vain parasta mahdollista.
Eräs mielenkiintoinen tieteellinen tarina liittyy sirtuiini-proteiineihin. Olen itsekin aikoinaan kirjoittanut niistä Helsingin Sanomien tiedesivuille, ja ne myös liippaavat läheltä aluetta, jolla olen itse tehnyt tutkimusta.
Sirtuiini-tutkimus on jo pitkään ollut varsin trendikästä ja hyvin rahoitettua, sillä siihen on liittynyt mielenkiintoinen sivujuonne: vanhenemisen estäminen. Siis elämän pidentyminen. Ikuinen elämä!
Siksi sirtuiineista ovat olleet kiinnostuneet niin lääketehtaat, perustutkimuksen tekijät kuin kosmetiikkafirmatkin. Esimerkiksi vuonna 2008 GlaxoSmithKline maksoi 720 miljoonaa dollaria pienestä cambridgelaisesta bioteknologiayrityksestä, jonka tarkoituksena oli kehittää sirtuiinien toimintaa tehostavia lääkkeitä.
Nyt vaikuttaa siltä, että sirtuiinien kyky estää vanhenemista oli ainakin osittain väärää tietoa.
Vaikka sirtuiinit tai ikuinen elämä eivät kiinnostaisi, juttu on kiinnostava jo silkan tieteenteon kannalta.
Hieman taustaa:
Solutasolla vanheneminen aiheuttaa muun muassa dna-vaurioita sekä muutoksia geenien aktiivisuudessa. Ne taas altistavat esimerkiksi syövälle ja elimistön toimintahäiriöille. Tässä astuvat kuvaan sirtuiini-proteiinit. Ne sekä säätelevät geenien aktiivisuutta että korjaavat dna:han tulleita vaurioita.
Kun solu vanhenee, dna-vaurioita kertyy yhä enemmän. Niitä aiheuttavat muun muassa säteily ja solun itsekin tuottamat vapaat happiradikaalit.
Lopulta sirtuiinit eivät enää ehdi suoriutua kaikista tehtävistään. Kiire tuottaa huonoja tuloksia: kun sirtuiinit keskittyvät korjaamaan dna:ta, väärät geenit pääsevät käynnistymään ja aiheuttamaan ikääntymiseen liittyviä muutoksia. Samankaltaisiin tuloksiin on päästy monella genetiikan mallieliöllä, kuten hiivalla, sukkulamadolla, banaanikärpäsellä ja hiirellä.
Ratkaisu ongelmaan vaikutti olevan yksinkertainen. Kun tutkijat loivat eliökantoja, joissa erästä sirtuiinia tuotettiin enemmän kuin normaalikannoissa, elinaika piteni. Sirtuiinia riitti sekä geenien ohjailemiseen että dna-vaurioiden korjaamiseen. Esimerkiksi hiirillä elinikä piteni 24-46 prosenttia.
Eilen Naturessa julkaistussa artikkelissa tutkijat kyseenalaistivat aiempien sirtuiinitutkimusten tulokset. He olivat huomanneet, että banaanikärpäsellä ja sukkulamadolla eliniän kasvu johtuikin ylimääräisistä mutaatioista, joita tutkimuseliökantoihin oli päätynyt – ei eliöihin monistetusta sirtuiinigeenistä.
Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, mitä asiassa seuraavaksi tapahtuu. Alkuperäisen sukkulamatotutkimuksen vuonna 2001 julkaissut tutkija seisoo tulostensa takana, ja toisaalta samanlaisia tuloksia on saatu monella muullakin eliöllä kuin sukkulamadoilla ja banaanikärpäsillä.
Uusi löytö on toki suuri pettymys monille, mutta riittää ilahtuneitakin. Moni sirtuiineja pitkään tutkinut oli ehtinyt harmitella sitä, että tutkimus keskittyi lähes kokonaan vanhenemisen estoon, vaikka sirtuiineilla on kosolti muitakin kiinnostavia ja tärkeitä ominaisuuksia.
Tieteessä, niin kuin muuallakin, suuret voittokulut polkevat usein alleen vähemmän hohdokkaita polkuja.
Kuka nyt jaksaisikaan elää ikuisesti tai edes kovin pitkään…