Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tieteiskirjallisuus ja traagiset hyönteiset

Blogit Tarinoita tieteestä 28.4.2013 16:20
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Hahmottelen parhaillaan uutta romaania. Mielessäni on henkilöitä, teemoja, yksittäisiä kohtauksia, löyhä käsitys juonesta, asioita jotka haluan ehdottomasti mukaan, kuvia ja aavistuksia tunnelmasta. Vielä ei ole oikea aika ruveta kirjoittamaan: tarvitsen nykyistä selkeämmän kuvan kokonaisuudesta ja tarkemman käsityksen juonesta. Vasta sitten tekstillä on mahdollisuus lähteä kehkeytymään kokonaiseksi kirjaksi asti.

Kirjojen hahmottelu on aina yhtä hauskaa. Maailma on täynnä kiinnostavia asioita. Mitä kaikkea voi ottaa mukaan? Miten asiat liittyvät toisiinsa? Miten asiat voisivat liittyä toisiinsa yllättävillä tavoilla? Kaikki vuosien varrella koettu ja nähty yrittää löytää tiensä kirjaan. Lehdet ja televisio pursuavat kiehtovaa materiaalia. Junat ja kahvilat ovat täynnä hämmästyttäviä ihmisiä. Kirjaan jo valitut elementit ovat jollain tapaa tahmeita: ne keräävät ympärilleen koko ajan lisää aiheita ja asioita.

Eräällä tieteenalalla on tuloillaan olevassa tarinassa merkittävä rooli. Oikeastaan kirjan koko lähtöidea ponnisti tieteestä, ja luultavasti lopputulostakin voi (sitten muutaman vuoden päästä) ihan hyvällä omallatunnolla kutsua science fictioniksi. Se on minulle uutta.

Voiko kaunokirjallisesti onnistunut kirjallisuus olla antoisaa myös tieteellisessä ja erityisesti luonnontieteellisessä mielessä? Vai ovatko luonnontieteet vain kuvapankkeja, joista lainaillaan fiktioon sopivia kuvituselementtejä?

Huonossa tieteiskirjallisuudessa tieteestä on vain kakunkoristeeksi. Mitä onnistuneempi teos on kaunokirjallisesti, sitä syvemmin tieteelliset elementit on istutettu tekstin sisältöön ja muotoon. Tieteestä ammennetut osaset näkyvät niin tarinan teemassa kuin henkilöhahmojen keskeisissä konflikteissa.

Kaikkein eniten olen ehkä nauttinut puolalaisen Stanisław Lemin (1921-2006) kirjoittamasta scifistä. Lemillä oli lääketieteellinen koulutus, joka ehkä auttoi kirjoittamisessa. Jotta tieteestä saa irti kaunokirjallisuutta, sitä pitää ymmärtää.

Lemin tunnetuin romaani on Solaris (1961). Planeetan pinnan peittävä valtava organismi ja sen vaikutus ihmisten psyykeen muodostavat tarinan ytimen. Kirjan kaikki muut yksityiskohdat rakentuvat kantavan idean päälle.

Lemin kirjoista itselleni tärkeimpiä on kuitenkin ollut romaani Isännän ääni (Głos Pana, 1968). Se kertoo varsin yksityiskohtaisesti, kuinka tiedemiehet alkavat purkaa avaruudesta tullutta viestiä.

Muistan että pian romaanin jälkeen satuin osallistumaan yliopistossa kognitiotieteen peruskurssille. Ensimmäisellä luentokerralla puhuimme siitä, millaisen viestin avaruusoliot saattaisivat meille lähettää ja mitkä seikat erottaisivat keinotekoisen viestin kaikesta avaruuden taustahälystä.

Kiitos Lemin, minä loistin.

Leena Krohnin romaani Tainaron (josta olen ennenkin kirjoittanut) puolestaan luokitellaan ehkä harvoin tieteiskirjallisuudeksi, vaikka se ammentaa sisältönsä entomologiasta, hyönteistieteestä. Kirjan kertoja lähettää kirjeitä Tainaronista, hyönteisten kaupungista, ja kuvailee niissä hyönteisten merkillistä elämää.

Kun kirjailija onnistuu saamaan kyyneleet lukijan silmiin entomologisilla yksityiskohdilla, häntä voi sanoa hyväksi kirjailijaksi.

Silloin tiedekin on löytänyt paikkansa kaunokirjallisuudesta.