Tieteentekijän vapaus tarvitsee tuekseen yliopiston vastuunkantoa

Tukevatko korkeakoulut tarpeeksi tutkijoitaan silloin, kun tutkija saa vihapostia tai hänen työskentelyään häiritään esimerkiksi valheita levittämällä?

Ylioppilaslehdessä julkaistiin juuri Melissa Heikkilän artikkeli tutkijoiden kohtaamasta häirinnästä. Vaikka erityisesti ”herkkien” aiheiden (kuten maahanmuuton tai ilmastonmuutoksen) tutkijat ovat jo pitkään saaneet paljon suoranaista vihapostia somen ja sähköpostin kautta, Heikkilän artikkelissa nostettiin esiin häirinnän muoto, joka on ilmeisesti aika uusi: tutkijan mustamaalaus tiedemaailman omien mekanismien kautta. Artikkelissa oli esimerkkeinä tutkijoita, joiden tutkimuksista oli tehty aiheettomia kanteluita yliopistolle.

Kun korkeakouluille (tai Tutkimuseettiselle neuvottelukunnalle) ilmoitetaan vilppiepäilystä, niiden on pakko suhtautua asiaan vakavasti. Siksi aiheetonkin syytös tutkimusvilpistä on tutkijalle ikävä taakka. Selvitykset etenevät hitaasti, ja oman tutkimuksen puolustamiseen voi olla pakko uhrata aikaa ja vaivaa, vaikka olisi ilmiselvää, että syytösten takana on jokin muu kuin todellinen epäilys epäeettisyydestä.

Korkeakoulut ovat työnantajina varsin omalaatuisia. Työsuhteet yliopistoon ovat toki samanlaisia kuin muut työsuhteet – paitsi että yliopistojen suojissa tutkimustyötä tekee myös paljon ihmisiä, jotka saavat elantonsa vaikkapa apurahoista tai muun ulkopuolisen rahoituksen kautta. Yliopisto ottaa osan heidän rahoituksestaan ja tarjoaa vaihtokaupassa työtilan sekä esimerkiksi oikeuden käyttää julkaisuissa yliopiston nimeä. Sen sijaan kaikkia muita normaaliin työsuhteeseen liittyviä etuja se ei tarjoa.

Yritykset ovat toisinaan varsin tarkkoja siitä, mitä niiden työntekijät voivat kertoa työstään vaikkapa sosiaalisessa mediassa ja millainen kuva niistä piirtyy työntekijöiden mukana. Korkeakouluissa tapaa harvemmin tämänkaltaista ajattelua. Parhaimmillaan korkeakoulu on jonkinlainen avara kehys tieteen tekemiseen.