Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tieteen tarkkuudella vai kirjoittajan vapaudella?

Blogit Tarinoita tieteestä 29.12.2012 17:07
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Helsingin Sanomien nettisivuilla julkaistiin joulun alla Jani Kaaron tiedekolumni ”Maria, 23v., synnytti Jumalan pojan Helsingissä”. Kirjoitus synnytti paljon keskustelua, sillä harva tuntui ymmärtäneen, mitä Kaaro yritti kolumnissaan sanoa. Viestin epäselvyys harmitti lukijoita.

Myönnetään: minäkään en ymmärtänyt Kaaron kolumnia. Luin tekstiä alun perin jonkinlaisena hilpeyteen pyrkivänä vertailuna nykyisten ja 2 000 vuoden takaisten synnytyskäytäntöjen välillä, mutta toisaalta kolumni ei lopulta herättänyt hilpeyttä. En ymmärtänyt myöskään uskonnollisen viitekehyksen roolia. Eikä kirjoittajan varmaankaan ollut tarkoitus väittää, että meidän pitäisi pyrkiä takaisin kahdentuhannen vuoden takaisiin synnytysolosuhteisiin?

Kaikkia tekstejä ei voikaan lopullisesti ”ymmärtää”. Kuten itse hyvin tiedän, joskus kirjoittajalla on kovin kiire, ja toisinaan omassa päässä kristallinkirkas visio ei vain suostu taipumaan muille aukeavaksi tekstiksi.

Kolumni tekstilajina on hyvin vapaamuotoinen. Wikipedian mukaan ”kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa”.

Kaaron tekstiä käsittelevissä keskusteluissa näkyi, ettei tällaista vapautta odoteta tiede-otsikon alla julkaistavalta kolumnilta.

Yllättävä näkökulma, oman mielipiteen näkyminen ja huumori ovat toki varsinaisessa tieteellisessä julkaisemisessa harvoin tavattavia vieraita, mutta kolumnimuodossa varsin käytettyjä elementtejä. Käveleekö tiedekolumnissa aihealue tekstimuodon yli?

Entä sallitaanko tiedeaiheiselle blogille enemmän kuin lehden tiedesivujen kolumneille?

Kun itse ryhdyin pitämään tätä blogia, minua ohjeistettiin, että blogiteksti muistuttaa vakiintuneista tekstilajeista ennen kaikkea kolumnia, ja että saan tulkita tiede-aiheen juuri niin laajaksi kuin itse haluan. Toki sähköinen julkaisumuoto tuo mahdollisuuksia, joita paperilehdessä ei ole.

Blogit ovat paljon velkaa kolumnimuodolle, mutta kahden tekstilajin suhde on tietysti kaksisuuntainen. Blogikulttuuri heijastuu kolumnisteihin, ja moni kirjoittaja myös kirjoittaa molempia lajeja. Itsekin teen niin.

Sähköinen julkaiseminen hämärtää blogin ja kolumnipalstan eroja, ja jo nyt termejä käytetään sekaisin. Moni puhuu minunkin blogauksistani kolumneina tai Jani Kaaron kolumneista blogiteksteinä.

Erojen merkitys tulee tulevaisuudessa vähenemään entisestään.

Toimittaja Jussi Lähde kirjoittaa Aamulehden blogissaan kolumnistiikan muuttumisesta. Hänen mielestään ”me blogistit olemme pilanneet esimerkillämme kolumnit. Liian moni kolumnisti haluaa kirjoittaessaan päteä tuttavilleen joista iso osa bloggaa. Liian moni kolumni on lehden oman toimittajan kirjoittama. Liian moni kolumni kertoo kirjoittajan omalle tuttavapiirille mitä kirjoittajalle kuuluu ja samalla vakuuttelee yhteenkuuluvaisuuden tunnetta omaan viiteryhmään”.

Lähde näkee ongelmallisena myös sen, että suuri osa kolumnisteista on lehtien omia toimittajia. ”Jos emerituspääministeri Paavo Lipponen on jostain asiasta tuohtunut hänen tuohtumuksensa on kolumnin arvoinen asia. Mikäli tuohtumus on kohdannut toimittajaa hänen elämänpiirissään hän kirjoittakoot blogin, ei kolumnia.

Näin yksiselitteisestihän asia ei mene. Paavo Lipposen tuohtumus voi hyvinkin avata paljon ahtaampia ikkunoita maailmaan kuin taitavan toimittajan.

Toisaalta blogi ei julkaisukanavana ole millään tapaa vähempiarvoinen kuin lehti. Nopeudessaan, vuorovaikutteisuudessaan sekä säilymisessään blogiteksti pesee paperilehden kolumnin milloin vain.

Tiedeaiheille (laajasti ymmärrettynä) sekä kolumnin että blogauksen ominaisuudet sopivat mainiosti. Myös Lähteen paheksuma ”minä-kulttuuri” eli jonkinlainen oman kokemuksen korostuminen tekstissä sopii tieteeseen, jolla on aina vaara jäädä kaukaiseksi, vaikeasti ymmärrettäväksi ja aavistuksen hienostelevaksi aiheeksi. Parhaimmillaan minä-keskeisyys on osa narratiivia, tapaa, jolla kirjoituksen aihe rakennetaan lukijaa kiinnostavaksi kertomukseksi.

Itse toivoisin, että tiede-otsikon alta löytyville kolumneille ja blogauksille sallittaisiin samanlainen moninaisuus kuin muillekin kyseisten tekstilajien edustajille. Tiede voi herättää naurua, mielipiteitä ja halua pukea sanoiksi vähän epäselvempiäkin ajatuksia. Tiede aiheena ei saisi tarkoittaa pelkkää valistusta, opettamista tai uutisoimista.

Näiden ajatusten varassa yritän itse toimia.