Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tieteen tarkkuudella vai kirjoittajan vapaudella?

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 29.12.2012 17:07

Helsingin Sanomien nettisivuilla julkaistiin joulun alla Jani Kaaron tiedekolumni ”Maria, 23v., synnytti Jumalan pojan Helsingissä”. Kirjoitus synnytti paljon keskustelua, sillä harva tuntui ymmärtäneen, mitä Kaaro yritti kolumnissaan sanoa. Viestin epäselvyys harmitti lukijoita.

Myönnetään: minäkään en ymmärtänyt Kaaron kolumnia. Luin tekstiä alun perin jonkinlaisena hilpeyteen pyrkivänä vertailuna nykyisten ja 2 000 vuoden takaisten synnytyskäytäntöjen välillä, mutta toisaalta kolumni ei lopulta herättänyt hilpeyttä. En ymmärtänyt myöskään uskonnollisen viitekehyksen roolia. Eikä kirjoittajan varmaankaan ollut tarkoitus väittää, että meidän pitäisi pyrkiä takaisin kahdentuhannen vuoden takaisiin synnytysolosuhteisiin?

Kaikkia tekstejä ei voikaan lopullisesti ”ymmärtää”. Kuten itse hyvin tiedän, joskus kirjoittajalla on kovin kiire, ja toisinaan omassa päässä kristallinkirkas visio ei vain suostu taipumaan muille aukeavaksi tekstiksi.

Kolumni tekstilajina on hyvin vapaamuotoinen. Wikipedian mukaan ”kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa”.

Kaaron tekstiä käsittelevissä keskusteluissa näkyi, ettei tällaista vapautta odoteta tiede-otsikon alla julkaistavalta kolumnilta.

Yllättävä näkökulma, oman mielipiteen näkyminen ja huumori ovat toki varsinaisessa tieteellisessä julkaisemisessa harvoin tavattavia vieraita, mutta kolumnimuodossa varsin käytettyjä elementtejä. Käveleekö tiedekolumnissa aihealue tekstimuodon yli?

Entä sallitaanko tiedeaiheiselle blogille enemmän kuin lehden tiedesivujen kolumneille?

Kun itse ryhdyin pitämään tätä blogia, minua ohjeistettiin, että blogiteksti muistuttaa vakiintuneista tekstilajeista ennen kaikkea kolumnia, ja että saan tulkita tiede-aiheen juuri niin laajaksi kuin itse haluan. Toki sähköinen julkaisumuoto tuo mahdollisuuksia, joita paperilehdessä ei ole.

Blogit ovat paljon velkaa kolumnimuodolle, mutta kahden tekstilajin suhde on tietysti kaksisuuntainen. Blogikulttuuri heijastuu kolumnisteihin, ja moni kirjoittaja myös kirjoittaa molempia lajeja. Itsekin teen niin.

Sähköinen julkaiseminen hämärtää blogin ja kolumnipalstan eroja, ja jo nyt termejä käytetään sekaisin. Moni puhuu minunkin blogauksistani kolumneina tai Jani Kaaron kolumneista blogiteksteinä.

Erojen merkitys tulee tulevaisuudessa vähenemään entisestään.

Toimittaja Jussi Lähde kirjoittaa Aamulehden blogissaan kolumnistiikan muuttumisesta. Hänen mielestään ”me blogistit olemme pilanneet esimerkillämme kolumnit. Liian moni kolumnisti haluaa kirjoittaessaan päteä tuttavilleen joista iso osa bloggaa. Liian moni kolumni on lehden oman toimittajan kirjoittama. Liian moni kolumni kertoo kirjoittajan omalle tuttavapiirille mitä kirjoittajalle kuuluu ja samalla vakuuttelee yhteenkuuluvaisuuden tunnetta omaan viiteryhmään”.

Lähde näkee ongelmallisena myös sen, että suuri osa kolumnisteista on lehtien omia toimittajia. ”Jos emerituspääministeri Paavo Lipponen on jostain asiasta tuohtunut hänen tuohtumuksensa on kolumnin arvoinen asia. Mikäli tuohtumus on kohdannut toimittajaa hänen elämänpiirissään hän kirjoittakoot blogin, ei kolumnia.

Näin yksiselitteisestihän asia ei mene. Paavo Lipposen tuohtumus voi hyvinkin avata paljon ahtaampia ikkunoita maailmaan kuin taitavan toimittajan.

Toisaalta blogi ei julkaisukanavana ole millään tapaa vähempiarvoinen kuin lehti. Nopeudessaan, vuorovaikutteisuudessaan sekä säilymisessään blogiteksti pesee paperilehden kolumnin milloin vain.

Tiedeaiheille (laajasti ymmärrettynä) sekä kolumnin että blogauksen ominaisuudet sopivat mainiosti. Myös Lähteen paheksuma ”minä-kulttuuri” eli jonkinlainen oman kokemuksen korostuminen tekstissä sopii tieteeseen, jolla on aina vaara jäädä kaukaiseksi, vaikeasti ymmärrettäväksi ja aavistuksen hienostelevaksi aiheeksi. Parhaimmillaan minä-keskeisyys on osa narratiivia, tapaa, jolla kirjoituksen aihe rakennetaan lukijaa kiinnostavaksi kertomukseksi.

Itse toivoisin, että tiede-otsikon alta löytyville kolumneille ja blogauksille sallittaisiin samanlainen moninaisuus kuin muillekin kyseisten tekstilajien edustajille. Tiede voi herättää naurua, mielipiteitä ja halua pukea sanoiksi vähän epäselvempiäkin ajatuksia. Tiede aiheena ei saisi tarkoittaa pelkkää valistusta, opettamista tai uutisoimista.

Näiden ajatusten varassa yritän itse toimia.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Tiede-sanaa on kirjoittelussa käytettävä asianmukaisesti, jotta tieteen ja tarinoinnin raja ei (enempää) hämärtyisi. Oheinen blogi on ”tarinoita tieteestä”, mikä jättää kirjoitukselle liikkumavaraa.

Vaikkei itsestäni tulekaan ”suurta kolumnistia” (tuskin pientäkään), olen iloinen rva tohtorin kolumnista koska siinä tuli nyt ”virallinen lupa” piikitellä ja lisäksi venytellä tosiasioita sen mukaan kuin se mukavalta tuntuu.

Useat ovat ilmaisseet siitä ”ärryntänsä” ja saan siitä usein ”huutia”. Niinhän se menee.

”…siinä tuli nyt ”virallinen lupa” piikitellä ja lisäksi venytellä tosiasioita sen mukaan kuin se mukavalta tuntuu.”

Siitä vain, mutta sitä, joka kerran tosiasioiden venyttelystä keksitään, sen tarinoita aina epäillään – tohtorinkin.

Heh heh…epäillä pitää tietenkin aina mutta jos haluan hra K:lle kertoa jonkin ”totuuden”, en sano että tämä totuus (niinkuin uskovaiset sanovat) vaan esitän tarpeelliseksi katsottavan määrän perusteluja.

Olipa hyvä että sain hra K:n epäilemään…tästä on hyvä jatkaa.

Perustelujakin arvioidaan. Joku saattaa keksiä niissä heikon kohdan. Jos siis väittää jotakin, niin on paras tehdä se varman päälle. Se ei ole aina helppoa, minkä olen itsekin todennut.

Jani Kaaron kolumnin vika oli siinä, että se oli huono. Ei siinä mielestäni ollut kyse mitenkään siitä, että onko se nyt sallitussa tiedekolumnin formaatissa vai ei.

En ole koskaan pitänyt Kaaron kirjoituksia kolumneina koska ne ovat pitkiä jaaritelmia. Ne mielestäni formaatin puolesta lähestyvät enemmän esseetä.

Kolumni on ehkäpä vaikeimpia kirjoituksen muotoja, koska siinä pitää luoda lyhyessä mitassa järkevä henkilökohtainen argumentti. Harvalta onnistuu, etenkin tieteen saralla, jossa objektiivisuus ja itsensä häivyttäminen on standardi.

Jäin miettimään, miksi Jani Kaaron kirjoituksia kutsutaan tiedekolumneiksi – mutta tosiaan, HS kertoo niiden teemaksi ”tiede” ja on otsikoinut ne kolumneiksi.

Ilmeisesti tällainen esittämisen asiayhteys ja varmasti myös kirjoitusten sisältö on luonut odotuksen, että tyylilajin tulee palvella hartauden harjoittamista, ja maallikkosaarnaajan tulee tukea ylevöittävää uskonharjoitusta epäilyksiä herättämättä, papiston kunnioitusta järkkymättä osoittaen.

Tässä mielessä mainitun kirjoituksen herättämä tämänkin blogikirjoituksen heijastelema hämmennys ja jopa närkästys on hyvin ymmärrettävää . Vääräuskoisepäilyjä tuskin tuorein kirjoitus ”Joukossa tyhmyys ei tiivisty” tuskin helpottaa, http://www.hs.fi/tiede/Joukossa+tyhmyys+ei+tiivisty/a1305633891166

http://www.hs.fi/tiede/Joukossa+tyhmyys+ei+tiivisty/a1305633891166

Uskon että sekä kolumnin että bloginkin on parempi kylvää mieluummin riitaa ja eripuraisuutta kuin puhua aina ”totta” ja näin luoda ympärilleen ”haudanhiljaisuus”…kuten tiedetään, sitäkin on aikanaan tarjolla…

Älkää hyvät rouvat ja herrat ”blogistelko” niin että syntyy vain ”teflonia”.

Siis enemmän ”tauluja” ammuttavaksi…please!

Näitä luetaan juuri nyt