Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tiedeblogistit yrittävät vaikuttaa

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 9.10.2012 09:19

Ennen minua Suomen Kuvalehden tiedeblogistina toimi geologi ja nykyisin myös FT Aku Heinonen. Kun Aku lopetti Totta vai tiedettä -bloginsa, minä astuin remmiin.

Vaikka blogikirjoittelua ei välttämättä pidetä sen kummoisempana tekemisenä, minä ja Aku olemme tehneet jotain, mitä suurin osa suomalaisista tutkijakoulutetuista ei: olemme kansantajuistaneet tiedettä, harjoittaneet tiedejournalismia sekä luonnontieteille harvinaisesti kirjoittaneet omasta tieteenalastamme suomen kielellä.

Sekä minua että Akua on pohdituttanut tiedeviestinnän asema Suomessa ja varsinkin yliopistomaailman sisällä. Aku ehti kirjoittaa muun muassa yliopistojen kolmannesta tehtävästä eli yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, tutkijoiden ja toimittajien suhteesta sekä tiedejournalismin olemuksesta.

Itse taas olen pohtinut muun muassa tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, tutkijoiden suhdetta mediajulkisuuteen sekä eri alojen tieteentekijöiden hanakkuutta kansantajuistaa tutkimusalaansa.

Löysimme tekemisistämme synergiaetuja ja päätimme kirjoittaa yhdessä artikkelin. Juttumme ”Yliopistojen kolmas tehtävä jää vaille toteutusta ja tukea” ilmestyi Tieteessä tapahtuu -lehdessä viime viikolla.

Artikkelin sisältö on lyhyesti se, että vaikka yliopistoille on laissa määritelty opetuksen ja tutkimuksen rinnalle tehtäväksi myös yhteiskunnallinen vuorovaikutus, tutkijoita tai vaikkapa laitoksia ei tueta tehtävän suorittamisessa. Esimerkiksi tiedeviestinnän kautta tapahtuvaan vaikuttamiseen ei opeteta tai varata resursseja eikä siitä palkita.

Yllätykseksemme kirjoituksemme on poikinut varsin paljon yhteydenottoja. Asia on selvästi mietityttänyt ihmisiä tiedemaailmassa. Jo aiemmin olen huomannut, että tilaus esimerkiksi tiedeviestinnän opetukselle on yliopistoissa valtava.

Mutta parannuksia tapahtuu. Mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että kun kesällä kirjoittelimme artikkelia, sisällytimme siihen ehdotuksen yliopistoissa jaettavasta tiedeviestintäpalkinnosta, joka kannustaisi tieteentekijöitä kommunikoimaan muun yhteiskunnan kanssa.

Syksyllä, artikkelin ollessa jo painossa, Helsingin yliopisto julkaisi tiedotteen perustamastaan palkinnosta. ”Korostaakseen yliopistojen kolmannen tehtävän merkitystä Helsingin yliopisto on päättänyt, että vuosittain jaetaan Yliopisto yhteiskunnassa -palkinto tunnustuksena esimerkillisestä ja vaikuttavasta työstä Helsingin yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alueella.”

Olen tyytyväinen.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Olen hyvinkin samaa mieltä kansanne. Ja hämmennyin, kun tätä mielipidettä ei näköjään jaetakaan tiedetoimittajien piirissä: http://www.tiede.fi/blog/2012/10/03/tarvitaanko-tiedejournalistia Vaikuttaa siltä, että joidenkin mielestä tiedejournalismi on suorastaan mahdotonta.

Olen aina ajatellut, että kyse on ennen kaikkea resursseista: Tiedejournalistin pitää olla hyvin koulutettu oman alansa asiantuntija, ja perehtyminen ei ole mahdollista kovin laajalle alalle. Asiaan perehtyminen myös kestää kauan, joten päivittäin tekstiä on turha tiedejournalistilta odottaa. Nähtävästi kyse on kuitenkin myös ihan näkemyksistä tieteen uutisoinnissa.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että Suomessa tiedeuutisointi on yksisilmäistä. Tutkimuksen tulos kerrotaan, muttei asiaa laiteta perspektiiviin, saati sitten seurata. Esimerkkejä epäonnistuneesta uutisoinnista ovat muun muassa Mono Lake -bakteeri ja GM-maissikoe.

Olen ihastunut twitteriin. Hyvin vähällä vaivalla pääsee maailmaan jossa tutkijat ja toimittajat yhdessä jakavat kirjoituksiaan ja mielipiteitä. Englanniksi tosin. Suomeksi tiede on hyvin heikoissa kantimissa. Kiitos siis työstäsi – se on erittäin tarpeellista!

Kaksi asiaa tuli mieleeni.

Ensinnäkin tiedehakuiset ihmiset nappailevat netistä tiedeuutisia kuin pähkinöitä, nopeasti ja kevyesti. Jopa vaille akateemista koulutusta jääneet henkilöt kirjoittelevat parhaimmillaan vaikuttavia esseitä eräillä keskustelupalstoilla ja blogeissaan.

Toiseksi, tutkijoilla on runsaasti omia matalan kynnyksen foorumeita kansantajuisille esseille, raporteille tai uutisoinneille, siis nuo yhdistysten yms. julkaisut, esimerkkeinä oman alani Geologi ja Materia. Ne kattavat aika paljon tutkijoiden omasta julkikeskustelutarpeesta, joskin niiden levikit ovat pieniä.

Kolmaskin mielijohtuma: alallahan on muutama erikoislehti kuten Tiede ja tekniikan julkaisuja, joissa myös tieteen tuloksia joskus ainakin uutisoidaan.

Mikä on noiden kolmen sfäärin tai kerrostuman osuus kokonaisuudessa?

Itse olen hämmästellyt noiden kulttien eli kulttuuri- ja tiedelehtien pieniä levikkejä.
Kulttuurilehti Hiidenkivihän meiltä lakkautettiin ja tuon mainitun Tieteessä tapahtuu -lehdenkin painos on maksuttomuudesta huolimatta vain 7 300kpl.
Näinkö on, ettei opintojen jälkeen tiede enää jaksa juurikaan kiinnostaa?

Yliopiston kolmannen tehtävän korostaminen on toiminut pakotienä ns. tieteilijöille, jotka eivät oikeasti tee tiedettä. He korostavat erityisesti sitä, että suomenkielinen ns. tieteen tekeminen on tärkeää. Eniten vaikuttavuutta kolmannen tehtävän saralla on saavuttanut dosentti Bäckman. Toivottavasti hallinto palkitsee hänet saavutuksistaan.

Muutamat ”populaaritiedelehdet” ilmiselvää huiputusta…kiiltävää kuvapintaa 80% ja asiatekstiä 20% josta ”tietoa” 2%.

Näin lehti saadaan paksuksi ja hinta kalliiksi…miksei levikki nouse?