Tiede ja sivistys ovat toimivan yhteiskunnan edellytys

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Joukko lähinnä biolääketieteen alan suomalaisprofessoreita ihmetteli maanantaina Helsingin Sanomien mielipidesivulla, miksi Suomen valtio ajaa alas huippututkimusta.

Valtion myöntämä rahoitus on tieteelle ja tutkimukselle olemassaolon ehto. Suomessa tätä rahoitusta on pitkään pienennetty, ja vaarassa on paitsi HS:ssa mainittu huippututkimus, myös ennen kaikkea perustutkimus.

Jos tiede sinänsä ei herätä päättäjissä huolta, luulisi edes taloudellisten näkökohtien purevan: tutkimus on teknologian ja siten vientiteollisuuden edellytys. Toisaalta kavahdan taloudellisen ajattelun voittokulkua silloin kun on kyse tieteestä.

Tiede ei ole vain tietoa ja tekniikkaa. Tiede on olennainen osa länsimaista sivistystä. Tieteellinen metodi ja empiria ovat nykyisen maallistuneen todellisuuskäsityksen taustalla. Tieto lennättää ihmisen kuuhun ja parantaa sairauksia. Systemaattinen tieteellinen tieto nostaa ihmisen elintasoa ja vaikuttaa myös elämänlaatuun.

Ilman tiedettä ihmiskunta ei yksinkertaisesti pärjää.

Myös sivistys- ja tietoyhteiskunta edellyttää tiedettä. Humanistiset tieteet ovat pitkään olleet länsimaisen sivistysihanteen keskiössä. Ennen vanhaan yliopistoa ei voinut kuvitellakaan ilman yleissivistävää tehtävää. Klassinen humanisti oli tavallaan sivistysihanne itsessään – viisas, suvaitsevainen, harkitseva.

Vedän natsikortin esiin: Natsi-Saksasta pakenivat juuri nerokkaimmat tutkijat, jotka myöhemmin ovat edustaneet ihmisyyden ääntä julkisessa keskustelussa. Albert Einstein on heistä tunnetuin.

Tieteen ja klassisen sivistyksen välttämättömyyden demokratialle ja maailmanrauhalle on oivaltanut myös yhdysvaltalaisfilosofi Martha C. Nussbaum. Piakkoin suomeksi ilmestyvässä kirjassaan Talouskasvua tärkeämpää hän osoittaa, kuinka taloudellinen voittoajattelu uhkaa sivistysarvoja. Liian kapea näkemys koulutuksesta vain yrityselämän palvelukseen johtaa väistämättä demokratian, oppineisuuden ja sivistyksen rapautumiseen.

Nussbaum kuvaa, kuinka tärkeää akateeminen humanistinen kasvatus on vaikkapa empatian, ymmärryksen ja argumentaation kannalta. Kansainvälistyvässä maailmassa täytyy tuntea kulttuureita ja tapoja, ymmärtää erilaisuuden taustat ja kunnioittaa toisia ihmisinä. Neuvotteluissa ja keskusteluissa meidän tulee osata asettaa sanamme siten, että meitä ja perustelujamme voidaan ymmärtää.

Avoimessa yhteiskunnassa lisääntynyt tietomäärä ja uutisointi johtavat myös siihen, että tarvitaan kriittistä ajattelua, sokraattista kyseenalaistamista, jotta jyvät erottuvat akanoista, merkityksellinen merkityksettömästä. Ihmiselle on tarjolla loputon määrä vaihtoehtoja, puolueita ja maailmankatsomuksia, palveluita ja hoitoja, mainosten tarjoamia ihmeitä, joiden periaatteista on tärkeää olla selvillä. Mainostajan ja poliitikon viesti voi olla yksinkertainen ja myyvä, mutta mitä on sen taustalla? Saako äänelle ja rahoille vastinetta?

Ilman sivistystä ihmisten välinen kunnioitus on mahdotonta. Sen osoittaa jo nykyinen, kärjistynyt poliittinen ilmapiiri, ehkä erityisesti populistinen ”kansan” palvonta ja mielistely. ”Kansan” sivistys- tai argumentaatiotasoon voi tutustua esimerkiksi joidenkin nettiuutisten kommenttiosastolla.

Sivistyksen vaatiminen ei ole elitismiä, se on edellytys ihmiskunnan selviämiselle.