Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Teini ei ole aikuinen eikä opettajan työkaveri

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 11.4.2013 05:45

Suomalaisia on parin viime päivän aikana puhututtanut Helsingin Alppilan yläasteella käyty episodi, jossa erityisopettaja poisti tottelemattoman oppilaan koulun ruokalasta työntämällä tätä selästä. Helsingin opetusvirasto antoi kyseiselle opettajalle potkut.

Opettaja on löytänyt runsaasti ymmärtäjiä. Hänen puolustuksekseen on perustettu adressi ja kirjoitettu kolumneja. Monen mielestä nykyajan koululaiset ovat niin tottelemattomia, että ainoa keino taata koulujen työrauha on sallia opettajille myös fyysiset keinot kurinpitoon.

On kovin helppo yhtyä vaatimuksiin koulujen työrauhan tai opettajien toimintavalmiuksien parantamiseksi. Kaikki tietävät, kuinka huonosti nuoriso nykyään käyttäytyy – tosin nykynuoriso tuntuu olevan entistä pahempaa aina ja kaikkialla. En osaa sanoa, kuinka kamalaa se juuri tällä hetkellä on.

En osaa myöskään sanoa tarkasti, millaisella otteella ja millaisten tapahtumien jälkeen erotettu erityisopettaja tarttui tottelemattomaan oppilaaseen. Tilanteesta kuvattu video on valitettavan epäselvä. Tuuppaamiselta ja työntämiseltä teko minusta näytti.

Mutta itse asiaan: Kuinka nuoret saataisiin kuriin? Onko oikeutettua, että opettaja käy fyysisesti kiinni, jos nuori uhmaa käskyjä?

Millä tavoin opettajien ja teini-ikäisten oppilaiden suhdetta pitäisi ylipäätään tarkastella?

Toimittaja Anna Perho rinnasti ”Työkaverini, läski sika” -kirjoituksessaan opettajan ja oppilaiden suhteen aikuisten kollegoiden suhteeseen. Hänen sinänsä hyvä viestinsä oli, ettei muidenkaan ammattilaisten tarvitse kestää työpaikoillaan solvauksia, epäkohteliaisuutta tai väkivallan uhkaa – miksi siis opettajien tarvitsisi.

Itse välttäisin rinnastamasta oppilaita työkavereihin. Yläkoulun oppilaat ovat teini-ikäisiä, eivät aikuisia. He eivät työskentele koulussa – he käyvät siellä oppimassa oppivelvollisuuden vuoksi. He ovat keskenkasvuisia niin mieleltään kuin keholtaan, eivätkä he vuosia kestäneestä opintaipaleestaan huolimatta ole tehtävässään ”ammattilaisia”. Ei heillä ole pätevyysvaatimuksia tai korkeakoulututkintoja, eivätkä he saa tekemisestään palkkaa.

Millainen viesti nuorille annetaan, jos sanallisesti ärsytetty opettaja on oikeutettu tuuppaamaan oppilas ulos vauhdilla ja voimalla? Eikö silloin sorruta juuri siihen tapaan kommunikoida, joka yritetään kitkeä pois nuorilta?

Tuuppaamalla oppilasta kiivaan sananvaihdon päätteeksi opettaja ei enää pysyttele oppilaiden yläpuolella. Opettajan ei pidä laskeutua teinien tasolle.

On toki tilanteita, jolloin fyysisen voiman käyttö on ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi viime syksynä lehdet uutisoivat tapauksesta, jossa 8-vuotias koulupoika oli pahoinpidellyt kaikkiaan neljä opettajaa. Tilanne saatiin keskeytettyä, yksi opettaja sai oppilaan tarpeeksi tiukkaan otteeseen.

Teini-ikäisen aivot eroavat monella tavalla aikuisista aivoista. Esimerkiksi prefrontaalinen aivokuori, aivojen otsalohkojen alue, joka ohjaa päätöksentekoa, impulsiivisuutta ja tarkkaavaisuuden suuntautumista, ei ole teini-ikäisellä vielä valmiiksi kehittynyt. Otsalohkojen estotoiminnot puolestaan mahdollistaisivat käyttäytymisen säätelyn tilanteissa, joissa opitut ja vaistonvaraiset reaktiot olisivat epäsuotuisia.

Huonoa käytöstä ei tietenkään pidä sallia edes neurobiologiaan vetoamalla, mutta aikuisella ja teinillä on kovin erilaiset lähtökohdat käsitellä yllättäviä ristiriitatilanteita. Nuorella on alttius käyttäytyä arvaamattomasti ja epäsuotuisasti jo pelkän biologian takia.

Meille aikuisille on helpompaa pystyä parempaan. Meiltä pitäisi odottaa parempaa.

Ja onneksi teinitkin kasvavat lopulta aikuisiksi.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Selvennys edelliseen: blogisti operoi ikäperustaisella teini – aikuinen –dikotomialla, mutta erityisopetus operoi vammainen/neuroerityinen (teini) – normaali/terve (aikuinen) –dikotomialla. Kategoriat kietoutuvat toisiinsa (ks. esim. sukupuolentutkimuksen intersektionaalisuuskeskustelut). Tekstissä lukee ”Opettajan ei pidä laskeutua teinien tasolle”, mutta erityisopetuksen kontekstissa tämä tarkoittaa, että ”normaalin/terveen ei pidä laskeutua vammaisten/neuroerityisten tasolle”. Tästä ei nyt vallitse minkäänlaista yksimielisyyttä, ei myöskään aiheen kannalta merkityksellisissä tieteellisissä diskursseissa.

Perhon jutun asetelmana oli kylläkin että oppilaita keskenään verrattiin työkavereihin, ei oppilas-opettaja -suhdetta. Kaikilla oppilailla on oppivelvollisuus, myös niillä, jotka pystyvät valtaosan ajasta suhteellisen normaaliin käytökseen (teini-ikäisistä otsalohkoistaan huolimatta).

Tässä tapauksessa itseäni häiritsee eniten, että näyttää kuin opettaja olisi erotettu diktaattorimaisella paniikkipäätöksellä, mikä taas tuntuu suhteettomalta rangaistukselta.

Tieteessä tapahtuu – eräästä suomalaisesta tieteellisestä verkkolehdestä (2011) löytyy aivan arvostelukyvyttömiä, avoimesti voiman käyttöä ihannoivia ja korostetun epäpäteviä kommentteja erityisopetuksesta:

”Erityisopetuksen arki ei ole tieteen maailmaa, eikä siinä tapahdu siirtymistä
paradigmasta toiseen. Yksittäinen työntekijä voi vaihtaa hahmotuksen
jäniksestä ankkaan, jos hän on muista syistä tottunut näkemään ja tunnistamaan myös jälkimmäisen. Viivat eivät muutu miksikään, gestalt switch ei tue radikaalia konstruktivismia, kuten ICI:n hankkeessakin todetaan. Ammatillisuus ja pätevyys pysyvät edelleen jäniksessä ja muu on epäpätevyyttä, tulkintakehyksenä queer olisi jopa räikeää alalle soveltumattomuutta ja uhka. Epäpätevyys voi tällöin olla queer-näkökulman naamio.”

”Yhdeksäsluokkalaisten erityisoppilaiden peruskoulun päätteeksi tehostin
holokaustin opetusta luokkaretkellä Berliinissä holokaustin monumentilla.
Perusopetussuunnitelmaan kesken kauden tehdyssä lisäyksessä nimenomaan edellytetään holokaustin opetuksen tehostamista. Opetussuunnitelman laatijat eivät ehkä pitäisi hyvänä epäpätevän avustajan tapaa tehostaa opetusta sylkemällä, tökkimällä ja mylvimällä, kuten mursut luontofilmissä. Oppilaat, nuo ”kaikista vaikeimmat tapaukset, joiden opetusta
ei voida missään muualla järjestää kuin erityiskoulussa”, olivat kuitenkin
tyytyväisiä ja myös kannustivat opasta ja avustajaa pistämään japanilaiset
turistitkin istumaan alas betonipaasien päältä.”

http://www.helsinki.fi/jarj/sqs/sqs2_11/sqs22011kiema.pdf

Fakta: Tälllaisia kärjistyneitä tilanteita tulee eteen myös parhaille opettajille.

Miten sitten toimia ja mitkä ovat seuraamukset?

1) Ei tehdä mitään, nuori saa jatkaa toimintaansa, ei saa kasvatuksellista palautetta ja muiden oppimistilanne ja usein myös opettajan motivaatio kärsivät (halusi sitä hän ei, oletettiin häneltä kuinka tahansa korkeaa epäinhimillistä täydellisyyttä). Tämä antaa yleensä myös huonon esimerkin muille, yleinen työrauha kärsii.

2) Puhutella, antaa kaikki huomio ja käyttää aika yhden rauhoittamiseen, puhumiseen, tuskan kuunteluun ja emotionaaliseen rahoittamiseen? Tässä voi käyttää kaikki tietoisen läsnäolon, NLP:n, kiva koulu -projektin, tunneälyn ja muut menetelmät. Samaan aikaan koko luokan 31 muuta odottelevat ja katselevat tätä näytelmää. Tällaisia näytelmiä osa teineistä järjestää sitten parhaimmillaan useita kertoja päivässä, kun saavat sillä koko luokan huomion.

3) Soittaa poliisi (tätähän on jo tehty, kun ei saa edes koskea). Tästä kärsivät kaikki ja se on ylilyöntiä, mutta nuori saa ainakin palautteen, että näin ei saa käyttäytyä.

4) Yrittää kehon kielellä ja ehkä kädestä taluttamalla, kohteliaasti mutta jämärästi, taluttaa opiskelija hetkeksi luokkahuoneen ulkopuolelle rauhoittumaan (hänet voi toki hakea sieltä hetken päästä takaisin). Tulee palaute sekä häiritsijälle, että myös muille. Onko tämä ratkaisu ensisijaiseen oireiluun? Tuskin, mutta se voidaan ohjata omaan aikaansa, kun ihan kaikkea ei voi aina luokkatilanteessa purkaa hetkessä, muuten jäisi se opetussuunnitelma läpikäymättä.

5) Käyttää suhteetonta voimaa. Tätä ei kai suurin osa halua, eikä se ole edes laillista.

Varmaankin kaikki opettajat alottavat kohdasta yksi. Sitten etenevät kohtaan 2.

Jos nämäkään eivät auta, eikä minkäänlaista taluttamista (enkä nyt puhu tönimisestä tai vastaavasta) saa käyttää, niin pitääkö meidän todellakin alkaa soittaa poliiseja?

Moni erityistarpeisten aivokemian tutkija, joka puhuu aivan faktaa esim. teinipojan emotionaalis-rationaalisen maailman ristiriitahaasteista, voisi joskus tulla alas norsunluutornistaan ja yritää OPETTAA yhden viikon ihan tavallisia teinejä.

Siitä on teoria ja kauniit mallit kaukana, kun jokaiselle EI voi antaa täydellistä 1:1 lähiopetusta. On samaan aikaan 30+ muutakin, joiden oppimisesta on vastuussa.

Tästä kai opettajien toivomusten kohdalla on kyse. Ja opettajatkin ovat ihmisiä. Aivan kuten halutaan inhimillistää sitä 15v teiniä, niin pitäisi myös inhimillistää täysin samoin sitä valtavien paineiden (vanhempien vaatimukset, eritasoiset oppijat, opetussuunnitelmassa pysyminen, jne) työskentelevää opettajaa.

Vai odotammeko häneltä täydellisyyttä vain sen takia, että hänellä on tutkinto ja vähintään 20+ vuoden ikä? Ihminen hänkin on ja häneltä tulee vaatia enemmän, mutta kukaan ei ole täydellinen.

Yleisesti Suomessa yleisesti enemmistön etu on ohittanut yksilön edun. Miksi ei tässäkin kohtaa, jos nyt pysytään kohtuullisuuden ja oikeusturvan rajoissa?

Miksei yhtä häirikköä saa poistaa?

Asia on nyt vain sillä lailla, että puhe ei aina tehoa, vaikka tekisi mitä, kuten tässä tapauksessa. Oppilaalle puhuivat sekä nais- että miesopettaja, siis sama joka huolehti häirikön pois ruokalasta.

Meistä ei liene kukaan tietoinen ao. oppilaan ”historiasta” eli monesko tai oliko ensimmäinen häirikkökerta. Opettaja toimi siinä hetkessä tilanteen mukaisesti ja ennakoi toiminnallaan mahdollisen suuremman häiriön tahi riidan. Tällaiset tilanteet tulevat niin nopeasti, että ei siinä ehdi tutkia pykäliä tai muuta vastaavaa.

Erotettaessa (väärin) opettaja hänelle ei annettu edes mahdollisuutta keskustella häirikköoppilaan ja hänen vanhempiensa kanssa, eikä myöskään koulun rehtori antanut hänelle mahdollisuutta mainitsemaani asiaan – näin olen asian ymmärtänyt eri medioista.

Nuorille pitää asettaa rajat, niin fyysiset kuin psyykkiset kotona – koulun pitää pääsääntöisesti vain tukea koteja. Tilanne, jossa koulu (opettajat) korjaa kodin kasvatusvirheitä, on todella haastavaa ja usein ”mission impossible”.

Rajojejn, käytöstapojen lakien ja tavanomaisen elämän opettelu aikuisiällä on rankka puuhaa ja vie aikaa, eikä onnistu kaikilta, sillä lapsuuden/nuoruuden kokemukset ”p..kasta” on henkilöön koodattu sisälle ja vieläpä hyvin syvälle. Kukaan ei ole välittänyt, aina on potkittu luukulta toiselle, vankilasta vankilaan, asunnosta kadulle jne. Tämä kierre jatkuu yleensä päihteiden parissa ennenaikaiseen hautaan.

Kovalla työllä ja ihmisarvoisella toiminnalla saamme ihmiset kadulta pois, jolloin heille annetaan halutessaan mahdollisuus muuttaa toiminta- ja ajatusmallejaan. Aikaa tähän menee mutta työ kannattaa.

Rajat on rakkautta, johon lisään tärkeänä asiana ihmisen kohtaamisen ihmisenä – ei ongelmaisena.

Työskentelen itse päihde- ja mielenterveystyössä, jossa monella asiakkaalla on taustalla huono lapsuus/nuoruus, ilman rakkautta ja selviä rajoja – ei aina mutta erittäin usein.

Työssäni joudun silloin tällöin tekemään rajuja rajauksia ja ohjaamaan henkilön muualle tms. Nämä asiat keskustellaan aina ”selväksi” asianomaisen henkilön kanssa tilanteen normalisoiduttua.

Markku Lahtinen
Asumispalveluyksikön ohjaaja – Asunto ensin periaate
Lähihoitaja/Päihdetyöntekijä

Ai niin, jatkoksi edelliseen. Arvojohtaja S. Niinistö ei tietenkään tätä asiaa kommentoi. Hänellä on nyt muita kiireitä. Pitää opetella ajamaan moottoripyörää. Putin nimittäin tulee kesällä kylään, kavereidensa Night Wolvesien kanssa. Poliisisaattueessa tietenkin. ;=)

Muistaako kukaan sitä ’anteroa’ joka heilutteli käsiaseen aidonnäköistä replicaa ja rehtori hälytti poliisin?
Mikä röhönauru Suomessa raikui! Eikö opettajista löytynyt yhtään miestä joka olisi ottanut pennulta ’pyssyn’ pois? Eivätkö opettajat osaa erottaa aitoa asetta replicasta? (FBI:n virkailija sanoi että kunnon replicaa on vaikea aidosta erottaa)
Mitä olisi tapahtunut jos ’antsu’ olisi pistänyt kampoihin ja ope ottanut lelun väkisin? Entä jos ase olisikin ollut oikea?
Potkut, kuten nyt ilmeni. Mahdollisesti luoti päähän.
Ja poliisitkin pukeutuivat ihan luotiliiveihin! Eihän Suomessa kouluampumisia tapahdu!!

14 vuotias tyttö oli hankkinut pullon votkaa. Lähti kesken koulupäivän. Meni metsään ja veti pullon tyhjäksi.
Sammui lumihankeen, paleltui kuoliaaksi.
Ja taas alkoi älämölö! Miksei opettaja tutkinut tytön koululaukkua ja ottanut pulloa pois?!
Opettajat ja rehtori saivat tappouhkauksia. Poliisi sai rajua arvostelua.
’Miksei kutsuttu helikoptereita lämpökameroineen koko Euroopan Unionin alueelta??’ (se, ettei jäätynyt ruumis näy lämpökamerassa, se ei meuhkaajia häirinnyt)

Miksei, miksei MIKSEI?!

Nyt, muutama päivä sitten, kotitaloustunnilla, poika silpaisi keittiöveitsellä oppilaskaveriaan päähän ja käteen.
’Ei tullut vakavia vammoja’, sanoi rehtori. (Nais)ope otti veitsen pois.
Tuleeko potkut?
Ei taida tulla. Kun NAINEN tekee tämän, kansa hymisee ihastuksesta! Siinä mallia miesrimpuloille!

Alppilan ope oli mies. Joissain kirjoituksissa sanottiin että häirikköoppilas oli maahanmuuttajaperheen lapsi.

Tampereen pitseriapalon ratkaissut selvännäkijä-kansanedustelija ja femisnistikaarti kerännevät jo kiljuvia eukkoja mielenosoitusmarssille SUOMALAISTEN MIESTEN RASISMIA JA RAAKUUTTA VASTAAN!

Katsoneeko nyt ex-presidenttikin että osallistuu marssiin ja saa taas muutaman viikon ajan nimensä mediaan?

Ja vv-ministerikin heräsi poimimaan kedolle jääneitä puolukoita…

Älkää pidättäkö hengitystänne muutosta odotellessa!

On olemassa ammattikuntia, joiden erityisosaamista on käsitellä agressiivisia ”asiakkaita”. Tällaisia ammatteja ovat ainakin poliisin, vanginvartijan ja psykiatrisen sairaanhoitajan ammatit. Opettajia ei kuitenkaan kouluteta ensisijaisesti hallitsemattoman agressiivisesti käyttäytyvien hillitsemiseen. Kyllähän valtaosa teineistä pystyy keskushermostonsa keskeneräisyydestä huolimatta käyttäytymään asiallisesti, ja heidän kanssaan opettaja kyllä pärjää normaalin pedagogisen ammattitaidon varasssa. Opettajistossakin on yksi erityiskoulutuksen haara, joka antaa valmiuksia myös agressiivisten nuorten taltuttamiseen, nimittäin erityisopettajat. Jotta he voisivat menestyksellisesti hoitaa tehtäviänsä on välttämätöntä, että he voivat käyttää kaikkia lain sallimia keinoja ja myös tilannekohtaista harkintaansa ehkäistäkseen vaaran ja haitan aiheuttamista koulun toiminnalle häiriintyneiden oppilaiden taholta. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella näyttää siltä, että tästä oli kysymys myös Alppilan tapauksessa. Siksipä erityisopettajaan kohdistunut rangaistus tuntuu perin kohtuuttomalta.

Aggression käsittelijät

Ei liene koulutus aggressiivisten asiakkaiden käsittelyyn riittävää, jos koulutetut itsekin joutuvat turvautumaan aggressioon. Tällaiseen koulutukseen ja tehtäviin pyrkivät pitäisi testata todellisenkaltaisissa tilanteissa, jos niin ei jo tehdä.

Aggressiivisuuden ehkäisyssä ja kohtaamisessa nimittäin on ensimmäinen edellytys, että pystytään säilyttämään aidosti leppoisa, myönteinen ja hyväntuulinen suhtautuminen kaikenlaisiin, siis sietämättömästikin toimiviin ihmisiin, sillä tämä asenne heijastuu suoraan näihin ja yleensä helpottaa tilannetta. Tietysti joku saattaa sen sijaan ahdistua ja raivostua tällaisestakin.

Jos vasta-aggressiota joskus tarvitaan, niin sitäkin voi soveltaa leppoisasti, jolloin se myös pysyy paremmin hallinnassa, eikä kärjistä konfliktia lisää. No, Reinikainenhan oli taruolento, mutta tyyppinä minusta jokseenkin sopiva omalle työalalleen.

Joka tapauksessa on ymmärrettävä, että häiriköivä tai aggressiivinen ihminen ei ole tahallaan sellainen, vaan hänellä on siihen aina syynsä. Näyttääpä käytös sitten vaikka tarkoitukselliselta kiusanteolta. Lopultakin nuo syyt on pyrittävä käsittämään ja poistamaan sekä aktuaalisessa tilanteessa että pitemmällä tähtäyksellä.

Ehkäpä ei ole varaa karsia kovin vahvasti alalle hakevien joukkoa. Sitä paitsi kukaan ei ole aina työssäänkään parhaimmillaan ja jokaisella on heikotkin hetkensä. Varmasti koulutuskaan ei vielä osaa painottaa oikeita seikkoja, mitä edellä jo epäilin, sillä ihmismielen ja sen mekanismien tuntemus on yhä puutteellinen.

SK:n pääkirjoitus:”Opettaja on myös kasvattaja” kertoo minun mielestäni monta tärkeää näkökohtaa, josta lämmin kiitos Tapani Ruokaselle.
Pitäisi nähdä, etteivät oppilaat, opettajat ja vanhemmat ole toistensa vastapuolia.
Kun olin vielä kansakoulun aikaan opettajana, kerrottiin tarinaa opettajasta, joka soitti kouluhallitukseen. Kouluvirastoakin kartettiin, koska siellä ei yleensä kukaan vastannut, tai sitten asiaa hoitava virkailija oli kahvilla.
Silloin ei ollut kännyköitä videokameroista puhumattakaan.
1980-81 opetin silloisen ala-asteen 6. luokalla, mutta oman luokkani lisäksi jouduin rehtorin painostuksesta ottamaan toiselta rinnakkaisluokalta äidinkielen ja historian tunnit. Ne olivat työurani vaikeimmat ajat. Luokassa oli poikaryhmä, johon ei tehonnut mikään. Kaikki muut oppilaat kärsivät.
Eräänä päivänä astuessani luokkaan oli tavattoman hiljaista ja ilmapiiri jännittynyt. Vedin tuolin esiin ja istahdin onneksi kevyesti, sillä tunsin takamuksissani jonkin pistävän. Käänsin tuolin ympäri ja mikäs se siellä oli, no lääkeruisku pistettynä työtuolin toppausten läpi. Silloin ei osattu vielä olla huolissaan huumeista, joten en tullut menneeksi lääkäriin. Rehtorin kanssa keskustelimme asiasta ja puhuttelu jäi hänen huolekseen. Muistaakseni rehtorilla oli huoli koulun maineen menetyksestä, ja minä pätevä ja kokenut opettaja en uskaltanut nostaa asiasta mekkalaa.
Asia tuli mieleeni vasta tämän Antti Korhosen tapauksen yhteydessä.
Niin että ovat ne teinit osanneet ennenkin
Tämän tapauksen aikoihin oli jo uusi uljas peruskoulu ehtinyt tänne Espooseenkin.

SK:n pääkirjoitus:”Opettaja on myös kasvattaja” kertoo minun mielestäni monta tärkeää näkökohtaa, josta lämmin kiitos Tapani Ruokaselle.
Pitäisi nähdä, etteivät oppilaat, opettajat ja vanhemmat ole toistensa vastapuolia.
Kun olin vielä kansakoulun aikaan opettajana, kerrottiin tarinaa opettajasta, joka soitti kouluhallitukseen. Kouluvirastoakin kartettiin, koska siellä ei yleensä kukaan vastannut, tai sitten asiaa hoitava virkailija oli kahvilla.
Silloin ei ollut kännyköitä videokameroista puhumattakaan.
1980-81 opetin silloisen ala-asteen 6. luokalla, mutta oman luokkani lisäksi jouduin rehtorin painostuksesta ottamaan toiselta rinnakkaisluokalta äidinkielen ja historian tunnit. Ne olivat työurani vaikeimmat ajat. Luokassa oli poikaryhmä, johon ei tehonnut mikään. Kaikki muut oppilaat kärsivät.
Eräänä päivänä astuessani luokkaan oli tavattoman hiljaista ja ilmapiiri jännittynyt. Vedin tuolin esiin ja istahdin onneksi kevyesti, sillä tunsin takamuksissani jonkin pistävän. Käänsin tuolin ympäri ja mikäs se siellä oli, no lääkeruisku pistettynä työtuolin toppausten läpi. Silloin ei osattu vielä olla huolissaan huumeista, joten en tullut menneeksi lääkäriin. Rehtorin kanssa keskustelimme asiasta ja puhuttelu jäi hänen huolekseen. Muistaakseni rehtorilla oli huoli koulun maineen menetyksestä, ja minä pätevä ja kokenut opettaja en uskaltanut nostaa asiasta mekkalaa.
Asia tuli mieleeni vasta tämän Antti Korhosen tapauksen yhteydessä.
Niin että ovat ne teinit osanneet ennenkin
Tämän tapauksen aikoihin oli jo uusi uljas peruskoulu ehtinyt tänne Espooseenkin.

Olen jyrkästi sitä mieltä, että loputkin miesopettajat ja kouluttajat täytyy saada kokonaan ulos suomalaisesta koululaitoksesta. Mielellään myös poikaopiskelijat, heti oppivelvollisuuden jälkeen.
Sitten kilpailemaan kansakunnan menestyksestä maailmanmenossa. Menestys on varma. Onnea matkaan.
Naistemme osaaminen on jo todistettu suomalaisessa edustuslaitoksessa viimeisen 30v. aikana.

Joku nainen haasteli, olikohan eilen radiouutisissa, että väkivaltaisesti käyttäytyvä oppilas täytyy ottaa hallintaan ilmein ja elein.
Siitä tuli mieleeni, että uusiseelantilaiset ovat siinä hyviä, kieli ulos, silmien pyöritys ja muita varsin vaikuttavia eleitä. Jos tällä pelastetaan opiskelurauha Suomen kouluissa, niin suosittelen, että joka koulusta laitetaan pari naisopettajaa Uuteen Seelantiin parin kuukauden kurssille.

Kaikista kurjinta tässä onnettomassa tapauksessa oli se selvä viesti mikä on annettu, Että koulu elää häiriköiden hedoilla. Tämän surkeimmin ei koululaitosta voi kohdella. Pienin asia on että viesti perutaa ja erottanut lehtori vaihtakoon paikkaa jonnekkin muualle. Ja korhosen erottaminen puretaan. Jos häntä rangaistaan niin mikä on mittari voimalle jolla oppilasta saa työntää. Siihen pitää olla mittari. ja eikö saa kääntää oppilasta, jotta voi työntää häntä eteenpäin. Ja ne raput missä ne oli poikahan pysäsi enenkuin kääntyi kävelemään rappuja alaspäin. Tätä pahimmin ei kolua voida kohdella. Siellä häiriköt on sankareita ja opettajat rikollisia joka kettumaisuuttaa opetavat heitä.

Vähän lyhyemmin, kun aiempi vastaus taisi olla liian pitkä…

Mistä kummasta nämä puskista huutajat tulevat? Ilmein ja elein rauhoitellaan kiihtynyttä oppilasta (tai henkilöä), jonka kiihtymyksen syytä tai aiheuttajaa (huume) ei tiedetä. Näin väittävä henkilö ei tiedä mitään rauhoittamisesta – ilmehtiminen, elehtiminen ja sanan rauhoitu käyttö, ovat listalla menetelmistä joita ei saa käyttää. Huumorin käyttö on myös kaksiteräinen miekka, sillä ei voida tietää miten henkilö kokee huumorin.

Neutraali ja jämäkkä asenne ilman uhkaa toimii lähes aina mutta valitettavasti on tilanteita, joissa henkilö joudutaan poistattamaan paikalta muulla tavoin, jotta vältetään eskaloituminen.

Valitettavasti me alalle koulutetut joudumme joskus käyttämään otteita, jotka ovat rajumpia, siis ottamaan asiakkaan/oppilaan/potilaan hellään syleilyyn tahi saattamaan tilasta pois. Syynä ei ole aggressio, vaan yleinen turvallisuus myös hänen, jonka fyysinen koskemattomuus rikkoontuu.

En halua luoda jakoa mies- ja naisopettaja mutta miksi miesopettaja joutuu aina rauhoittamaan aggressiivista oppilasta? Syynä lienee se, että varaudutaan väkivaltaisiin tilanteisiin.

Toisaalta turha näistä on kirjoittaa, sillä kirjoituspöytäsankarit eivät tunne todellisuutta. Onneksi olen istunut kirjoituspöydän takana ja siirtynyt sieltä kentälle.

Markkujulalle:

Ikävä kyllä lisäsit nyt vettä myllyyn meille ulkopuolisille, jotka kykenemme sivusta paremmin näkemään kokonaisuutta eli kaikkia osapuolia. Kentällä toimijahan tuntee luonnollisesti lähinnä vain oman todellisuutensa, sen, johon hänen täytyy perehtyä jatkuvasti työssään. Jos pitää vain sitä oikeana todellisuutensa, niin luonnollisesti reagoi poikkeaviiin näkemyksiin ja arveluihin ihmetyksellä.

Osoitathan viestilläsi, että kentän toimijoiden sietokyky poikkipuolisuutta ja kriittisyyttä kohtaan saattaa kulua loppuun. On kyllä sekin mahdollisuus, että kentän olosuhteet kerta kaikkiaan ovat inhimillisesti katsoen ylivoimaiset, niin että vain yli-inhimillinen toimija voisi siellä säilyttää viileän ja hallitun otteen.

Ongelmia tuottavaa käyttäytymistä ja sen syitä on monenlaisia, joten luonnollisesti vastakeinojakin tarvitaan erilaisia. On siis ensinnäkin valmennettava työntekijöitä tunnistamaan tilanteen laatu. Käytännön harjoittelu on siis tärkeää, kuten muissakin töissä. Alkuaankin on rajattava testauksilla opiskelijajoukko henkiseltä rakenteeltaan sopivaksi.

Kaikki kunnia vaikean ja yhteiskunnalle välttämättömän työn tekijöille, mutta parantamisen varaa varmasti aina on. Siinä ovat ulkopuoliset tarkkailijat ja arvostelijat avuksi ja tarpeen.

hra K:eelle ja muille myös:

En halua vrettä myllyyn millään muotoa mutta viisastelu on välillä tuskaisaa luettavaa, tosin tämän lehden keskustelut pysyvät, jopa hyvin, asiallisella tasolla.

En ole aiemmin maininnut tässä keskustelussa mutta olen ollut kentällä ”saavana” osapuolena eli minulla on vahva päihdetausta, joten tunnistan tilanteet eri näkökulmista.

Työmme, jossa toimimme on eräs haastavimmista paikoista, sillä meillä ei ole puheen lisäksi muita ”puolustusvälineitä” kuin hälyttimet – eikä saa ollakaan. Vastustan jyrkästi henkilökunnan fyysisiä turvavälineitä.

Ongelmallisimat tilanteet ovat ne, joissa on apua tarvitseva loukkaantunut ja ympärillä hyörii sekaisin olevia ns. auttajia ja olet yksin. Näissä tilanteissa ei paljoa naureskella, vaan tärkeää on saada apu paikalle ja häädettyä muut pois.

Työssämme ovat päivittäistä herkkua uhkaamiset, lähelle tulemiset, kiinnikäymiset ja tappaimisella uhkailukaan ei ole harvinaista.Itselleni on sattunut muutamia todella pahoja tilanteita ilman minkäänlaista varoitusta ja ennakoinnin mahdollisuutta.

Tyypillinen tilanne on kunnon tappelu astaloilla tai ilman, joka on saatava rauhoittumaan nopeasti – ei ole minkäänlaista mahdollisuutta miettiä viikkoa mitä tehdä, aikaa on muutamia sekunteja. Suurena vaarana on aina eskalaatio, jolloin ollaankin melkoisessa liemessä.

Työntekijöiden soveltuvuuden testaaminen on hyvin vaikeaa, sillä testeissä reagointi tappouhkaukseen, perheen vahingoittamiseen, vammauttamiseen jne., on melkoista arpapeliä. Työpaikkamme työntekijät ovat erittäin hyvin koulutettuja työhönsä – painoarvo on nimenomaan puhetyöllä, eikä fyysisillä rajauksilla.

Otin tämän alueen esille tarkoituksellisesti, koska kouluissa on läheltä piti tilanteita, vaikka miten puhuisi, sillä joukossa tyhmyys tiivistyy. Sinänsä kouluissa on yleensä useita opettajia läsnä, jolla ongelmatilanne saadaan rauhoittumaan – rauhoittaja on useasti miesopettaja, joka saakin syyt niskoilleen (kärjistys).

Tätä samaa keskustelua käydään paljon ensihoidon piirissä, terveyskeskuksissa,sairaaloissa, kaikissa alan oppilaitoksissa ja kouluissa. Mikä on mennyt pieleen, että ensin autettava/oppilas mätkäisee ”kuonoon”, eikä edes ryhdy keskustelemaan?

Psykologia ei ole alaani ja kasvatuksessa en lähde ketään opettamaan. Mutta kuten olette huomanneet, kyllä kansa tietää. En ala olevinaan ja tarkoituksella humoristiksi ja laita asioita hösseliksi jos ne mielestäni eivät ole sitä jo ennestään.
Panikoidaan, ollaan toisten johdateltavissa, perustetaan toimikuntia, väännetään tikusta asiaa, perustetaan työryhmiä työryhmien perään, ajatellaan, että paljolla puhumisella ja asioiden kieputtamisella päästään kaikkia tyydyttävään ratkaisuun. Etsitään syyllistä sieltä missä sitä ei ole ja missä se on, siitä ei ole kukaan tietävinäänkään, kun ei uskalla tietää.
Ei kerta kaikkiaan uskalleta tehdä päätöksiä, koska tiedetään ne vääriksi. Oikeita päätöksiä pelätään vielä enemmän. Se on sitä akkavaltaa ja siitä on tasavalta kaukana.

Vaikka en ollutkaan pikkupoikana vaikeuksissa, jos kuitenkin sattui kärhämiä, kaunis puhe oli pahinta myrkkyä.se oli alentumista.

Opettaja tai muu aikuinen ”alentuu” 15-vuotiaan tasolle, sitä ei kasvava nuorukainen helposti siedä. Tiukalla otteellaan mies-aikuinen on lähempänä ”kehittyvän uroon” mielenkenttää.

Mutta.

Jos kysymys oli piposta ja siitä oli toinen oppilas jo huomauttanut niin sieltä se myrkkypiikki tuli (koululuokassa myös keskinäiset hierarkiat ovat tärkeitä)

Paha tulee sieltä kun oppilas saatetaan nöyryyttävään tappioon toisen oppilaan edessä. Sellainen kerta kaikkiaan käy. Jos virhe on tapahtunut, se ei korjaannu enää löysin ottein.

Tässä tilanteessa pojalla ei ollut enää (toimiakseen vähimmin psyykisin vaurioin) muuta mahdollisuutta kuin panna hanttiin niin paljon kuin mahdollista…eikä liioin opettajalla muuta mahdollisuutta kuin pysyä omalla linjallaan,

Asia olisi saattanut olla sillä selvä mikäli siihen eivät olisi ulkopuoliset ”hyvät tahdot” puuttuneet.