Tarvitaan metsiä ja metsiin tallaajia
Ylen luonto-sivuilla oli oiva artikkeli metsäpolkujen katoamisesta. Itselleni polut ovat suorastaan elinehto: vietän paljon aikaa metsässä, ja rakastan kulkea niin tuttuja reittejä kuin aivan uusia polkututtavuuksiakin pitkin. Monessa metsässä pystyy kyllä kulkemaan myös ilman polkuja, mutta polkuja pitkin kulkeminen on nopeampaa. Niitä pitkin on helpompi myös löytää takaisin, eikä tarvitse pelätä, että omat askeleet kuluttaisivat metsän herkkää pohjakasvillisuutta.
Kaupunkimetsiin poluntallojia vielä riittää, kiitos koiranulkoiluttajien (joihin itsekin kuulun), mutta taajamien ulkopuolella perinteikkäätkin polut alkavat kadota metsistä. Paitsi ihmisiä, poluille ei enää riitä eläimiä: moni polku on aiemmin syntynyt laiduntavan karjan sorkkien tuotoksena.
Kun Ylen artikkelissa keskityttiin paljolti tallojien vähyyteen, haluaisin itse nostaa enemmän esiin metsätalouden vaikutuksen polkujen vähenemiseen. Polkuja nimittäin varsin harvoin kunnioitaan hakkuiden yhteydessä. Metsässä kulkeminen on ikään kuin jonkinlaista turhaa pipertämistä, jota ei tarvitse ottaa huomioon. Metsää hakataan yleensä taloudellisista syistä, eikä metsäkävelyn tuottamaa hyvinvointia pystytä mittaamaan rahassa.
Hakkuut vaikuttavat polkuihin monella tapaa. Maaperä on metsätyökoneiden jäljiltä kulkukelvottomassa kunnossa, ja hakkuujätteet estävät liikkumisen. Esimerkiksi kuusenoksat ovat varsin tehokkaita kävelemisen estäjiä vuosikausien ajan. Hakatussa metsässä polkua ei enää erota ympäröivästä maastosta.
Polkujen säilymiselle (eli sille, että niitä edelleen käytetään) on olennaista, että itse polku-uran lisäksi myös polun ympäristö säästetään. Ihmiset kulkevat mielummin polulla puiden lomassa kuin polulla, jonka ympärillä on pelkkää avohakkuutta. Jos kukaan ei kulje polulla, se kasvaa umpeen. Tuoreessa muistissa on vielä Metsähallituksen kyvyttömyys jättää rauhaan Vienan reitti, ikivanha muinaisreitti, jota Elias Lönnrot käytti runonkeruumatkoillaan. Sen ympäriltä hakattiin ja sen poikki kuljettiin tukkirekoilla.
Vaikka Ylen artikkelissa ollaan huolissaan ennen kaikkea kaupunkien ulkopuolisista poluista, eivät pienet kaupunkimetsäläntitkään ole turvassa polkuja tuhoavilta ”hoitotoimenpiteiltä”.
Kaupunkimetsien harvennushakkuita perustellaan usein sillä, että hakkuilla turvataan metsien puistomaisuus. Kuitenkin hakkuut tehdään pienissäkin pusikoissa yleensä metsätyökoneilla – miesvoimin työ on muka liian kallista. Koneet rikkovat maaperän kulkukelvottomaksi ja maa jätetään täyteen oksia ja muuta hakkuujätettä.
Käytännössä asia menee siis niin, että puistomaisuuden tavoittelu muuttaa metsän virkistyskäyttöön sopimattomaksi. Lisäironiaa tuo se, että hakkaamaton, tiheäkin metsä nimenomaan pakottaisi ihmiset kulkemaan polkuja pitkin. Metsä voi olla puistomainen metsä vain jos se edelleen on pystyssä.
Olen elämäni varrella tuntenut suurta surua siitä, että meitä metsässä liikkujia oikein arvosteta. Kun kotikaupungissani Keravalla julkistettiin kaupungin metsänhoitosuunnitelma (metsänhoito on eufemismi metsän kaatamiselle), tuli olo, että mikä tahansa syy riittää metsän kaatamiseen, mutta mikään syy ei ole riittävä metsän säästämiseksi.
Hakkuille löytyi syyksi muun muassa se, että puista tippuu vettä hiihtoladulle. Paikallisen metsänhoitoyhdistyksen ihminen esitti jopa sellaisen argumentin hoitohakkuiden puolesta, että kovin tiheä metsä houkuttelee itsensäpaljastajia.
Metsiin mahtuu (mahdollisten itsensäpaljastajien lisäksi) monenlaisia käyttäjiä: retkeilijöitä, koiranulkoiluttajia, suunnistajia, partiolaisia, lintubongareita, marjastajia, sienestäjiä, pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä. Ei auta kuin vahtia yhdessä tuumin, että tarpeeksi moni metsä pysyy pystyssä ja polut paikallaan. Joskus olen huomaavinani, että eri käyttäjäryhmillä on vaikeuksia sietää toisiaan. On pakko kuitenkin oppia ymmärtämään, että mitä suuremmalle ihmisjoukolle metsät ovat tärkeitä, sitä todennäköisemmin ne säästyvät.