Taiteen ja tieteen hitaudesta
Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen valitti muutama päivä sitten taiteilijoiden poissaolosta sosiaalisesta mediasta ja internetistä ylipäätään.
Pullinen oli yrittänyt ”etsiä kotimaista taidetta internetistä”, mutta joutui pettymään. ”Suomalaiset taiteilijat vaikuttavat olevan internetistä iloisesti pihalla. Harrastelijoiden töitä – laadukkaitakin – on verkko pullollaan, mutta todellisten ammattilaisten töitä saa hakemalla hakea”, Pullinen kirjoitti.
Pullisen toiveena oli, että hän olisi löytänyt netistä jonkin suomalaisen taiteilijan sinne laittaman, nykymaailmaa selittävän totuuden. ”Verkossa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa maailmaa voisi kuvata suoremmin, nopeammin ja laajemmalle yleisölle kuin koskaan.”
Kirjoituksellaan Pullinen tuli ennen kaikkea osoittaneeksi oman tietämättömyytensä taiteen saralla.
Ensinnäkin internet ja sosiaalinen media ovat täynnä taidetta ja taiteilijat ovat siellä varsin vahvasti läsnä.
Toiseksi Pullinen ei tunnu ymmärtävän taiteen olemusta. Siksi hän ei ehkä ymmärtäisi taiteellista ”tulkintaa yhteisestä maailmastamme”, vaikka se ojennettaisiin hänelle tarjottimella rautalangasta väännettynä.
Kolmanneksi: Pullisen argumentti, että taiteen pitäisi olla helposti tarjolla jokaisessa lähteessä koska se on suurelta osin julkisesti rahoitettua, on laiska.
Taide ja tiede ovat ihmiskulttuurin elementteinä hyvin samanlaisia. Molemmat pyrkivät tekemään huomioita ja löytämään säännönmukaisuuksia maailmasta. Molemmat rakentavat jo olemassaolevan päälle: Nykyajan taide elää kaikkien menneiden taidekerrosten varassa. Tiede rakentuu aiemman tieteellisen tiedon päälle.
Kummastakin on irrotettavissa yksittäisiä ”totuuksia”: elämänohjeita, havaintoja, neuvoja, suosituksia, yhteenvetoja. Silti kumpaakin ymmärtää sitä paremmin, mitä enemmän niihin perehtyy.
Kumpikaan ei ole parhaimmillaan silloin kun vaaditaan nopeutta, helposti avautuvia pikatotuuksia, yksinkertaistuksia tai maailmanmenon kommentointia reaaliajassa.
Yhtä hyvin Jussi Pullinen olisi voinut siis vaatia samanlaista nettiläsnäoloa tieteeltä kuin hän tuli vaatineeksi taiteelta. ”Kuulkaa siis tutkijat, tulkaa pois sieltä 1900-luvulta! Tutkimukset pitäisi kirjoittaa ensin Twitteriin tai pikkupaloina puhelinten sovelluskauppoihin, ei huonosti myyviin kirjoihin tai tutkimusartikkeleihin”, Pullinen olisi voinut kirjoittaa.
Samoin kuin tiede, taide vaatii aikaa onnistuakseen. Tutkimuksen tai taideteoksen merkitys ei ole ulosmitattavissa välittömästi. Tutkija tai taiteilija voi toki lausua jonkin pikaisen selityksen maailman tapahtumille, mutta tutkimukseksi tai taideteokseksi moisesta kommunikaatiosta ei ole.
Uutispäällikkö Pullisen mielestä taiteilijoilta pitää voida vaatia jatkuvaa läsnäoloa internetissä, koska osa taiteesta rahoitetaan julkisista varoista. ”Taiteeseen syydetään miljoonia julkista rahaa, ja vastineeksi yleisön on kohtuullista odottaa taiteilijoilta jonkinlaista tulkintaa yhteisestä maailmastamme. Tämän tulkinnan pitäisi olla mahdollisimman monen saatavilla, siellä missä ihmisetkin ovat. Tämä on kaupunkikeskustoihin sijoitettujen julkisten museoidenkin idea.”
Myös tiedettä rahoitetaan julkisista varoista. Silti Pullinen ei varmaan käskisi dosentteja kirjoittamaan laboratoriopäiväkirjaansa Twitteriin tai lataamaan mikroskooppikuviaan Instagramiin.
Tutkijoita kannustetaan entistä enemmän vaikuttamaan yhteiskuntaan ja popularisoimaan alaansa vaikkapa juuri sosiaalisen median kautta. Tähän velvoittaa myös yliopistojen ns. kolmas tehtävä.
Läsnäolo netissä pitää kuitenkin erottaa varsinaisesta tutkimustyöstä. Samoin taiteilija voi olla aktiivinen internetissä ilman että häneltä pitäisi vaatia varsinaisten taideteosten luomista verkkoon.
Itse asiassa hyvin monen ammattikunnan palkat rahoitetaan julkisista varoista, mutta emme me silti vaadi vaikkapa lääkäreitä tekemään ylimääräistä työtä internetissä. Taiteilijoiden työ on tehdä taidetta, tutkijoiden tutkia, lääkäreiden parantaa sairaita.
Tieteessä ja taiteessa on tärkeää myös niiden autonomisuus: kenenkään ei pidä ulkopuolelta sanella, minkälaisia päätöksiä tutkija tekee tutkimuksensa aikana tai taiteilija teostaan työstäessään. Ulkopuolelta ohjatusta tieteestä ja taiteesta tulee poliittista tiedettä ja taidetta.
Yhteiskunnallemme on eduksi, että tiede ja taide voivat hyvin, ja siksi niitä kannattaa rahoittaa. Rahoittaminen ei kuitenkaan saa ohjata sisältöä.
Sekä tieteen että taiteen kohdalla on viime vuosina puhuttu paljon vapaasta saatavuudesta. Idea ei ole uusi: kirjat ovat lainattavissa kirjastoista, taidemuseot avoinna yleisölle. Tieteen open accessilla halutaan vapauttaa tieteellinen tieto kaikkien saataville.
Vapaa saatavuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tiede ja taide pitäisi pilkkoa lyhyiksi pätkiksi Twitteriin tai blogeihin. Tieteen ja taiteen pitää olla vapaasti saatavissa sellaisissa muodoissa, joissa ne ovat parhaimmillaan. Kaiken tieteen tai taiteen pakottaminen yhteen malliin tuhoaisi lopulta niiden ominaislaadun.
Silloin tällöin toki syntyykin tutkimustulos tai aforismi, joka on omiaan sosiaalisen median sisällöksi. Hyvä niin. Olen myös kannustanut tutkijoita bloggaamaan. Varsinaiseksi tutkimukseksi blogitekstiä ei kuitenkaan pidä vääntää.
Joka tapauksessa Jussi Pullisen kirjoitus perustuu väärinkäsitykseen. Taiteilijat ja taide ovat netissä siinä määrin kuin niille on mahdollista. Pullinen ei vain löytänyt niitä – tai ehkei tunnistanut.
Katsottavaa – juuri sitä suomalaista nykytaidetta – löytyy vaikkapa Kuvataiteilijamatrikkelin kautta.
Kaapelisolmu-palvelin oli pystyssä varmaan jo silloin, kun Jussi Pullinen vasta tutustui internetiin. Itse luin sieltä aikoinaan ainakin kirjailija Leena Krohnin kirjoituksia. (Krohn muuten tarjoilee kirjoissaan paljonkin tulkintoja nykymaailmasta.)
Suomalaiset runoilijat ovat varsin hyvin valloittaneet internetin. Nopealla googlauksella löytyivät muun muassa Juhana Vähäsen ja Vesa Haapalan runoblogit. He ovat juuri niitä ”todellisia ammattilaisia”, joita Pullinen kaipasi.
Internetin valloittamisen nopeudessa taiteilijat muistuttavat jälleen tutkijoita. Konerunoutta ja digitaalista taidetta on tehty niin kauan kuin koneet ovat olleet yksityishenkilöiden saatavilla.
Lopulta suurin tiedettä ja taidetta yhdistävä asia onkin niiden tekijöiden uteliaisuus. He ovat hanakoita ymmärtämään, kokeilemaan ja löytämään uutta.
Tieteen ja taiteen tulosten sisäistäminen vaatii kuitenkin kärsivällisyyttä.