Syömisen monimutkaisuudesta

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ravitsemuskeskustelu on yhtä ahdistavaa kuin ilmastonmuutoskeskustelu, tietyllä tapaa jopa ahdistavampaa, mikä johtuu varmaankin aiheen henkilökohtaisuudesta sekä mahdollisuudesta omien kokemusten vertailemiseen. Ravintokeskustelussa omat kokemukset vaikuttavat olevan poikkeuksellisen todistusvoimaisia.

Kuten ilmastonmuutoskeskustelussa, myös ravintokeskustelussa esiintyy ideologisia, mustavalkoistettuja vastakkainasetteluja ja väitteitä salaliitoista, tutkijoiden korruptiosta ja tarkoituksella vaietuista tutkimustuloksista. Tappouhkauksia saavat kaikkia tahot. Kasvissyöjät ovat maailmanparantajahippejä, lihansyöjät heteroita, karppaajat syövät pelkkää pekonia ja voita suoraan paketista, soija tekee miehistä naisia.

Todellinen keskustelu ei toivottavasti tällaista ole, mutta valitettavan latteaksi ja julistavaksi se näyttäytyy mediassa. Ravintokeskustelu kuuluu niihin soppiin, joihin ei ole kovin mieluista upottaa lusikkaa. Haukkuja saavat osakseen erityisesti ravitsemustutkijat. Tieteenala varmasti ansaitseekin kritiikkiä. Kaikki tieteenalat ansaitsevat. Tieteelliset käsitykset muuttuvat hitaasti ja vuosikymmenien takaiset käsitykset saattavat vaikuttaa vaikkapa siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja millä tavoin. Ravitsemustutkimus ei ole tässä asiassa minkäänlainen poikkeus.

Ravitsemustiede on kuitenkin myös lähtökohtaisesti melko hankala tieteenala. Jos tutkitaan ravinnon vaikutusta ihmiseen, tutkitaan jopa 90-110 vuoden aikajanaa ja kohdetta, jonka elinkaareen ja terveyteen vaikuttaa äärettömän moni asia: geenit, äidin ravinto raskausaikana, äidin muut elintavat, lapsen kohtaamat sairaudet, elintaso, ympäristön kemikaalit, sodat ja katastrofit, tupakka ja päihteet, lääkitys, sattuma – siis hyvin erilaisten tarkastelutasojen asiat.

Pelkän ravinnon vaikutuksen haravoiminen kaikkien muiden tekijöiden keskeltä on paljon vaikeampaa kuin neulan etsiminen heinäsuovasta.

Toki tutkijat ovat tietoisia erehdyksen mahdollisuuksista ja rakentavat parhaansa mukaan otoksia ja tarkastelutapoja, jolla olennainen saadaan esiin. Kaunistelevalta korulauseelta kuulostava muistutus on tarpeen, sillä netin keskustelupalstoilla esiintyvien mielipiteiden mukaan tutkijat ovat tyhmiä kuin villasukat eikä heille tulisi mieleenkään yrittää erotella ravinnon vaikutuksia vaikkapa juomaveden radonin vaikutuksista.

Usein ravintotutkimuksessa tarkastellaan jonkin väestöryhmän terveyden tai elinaikaodotteen yhteyttä ruokavalioon. Jos kohteena ovat vaikkapa tietyn saaren asukkaat, joilla on yhteiset sukujuuret, geenien vaikutusta on erityisen hankala saada kitkettyä pois tuloksista. Geenit voivat olla paitsi suoraan hyvän terveyden ja pitkän iän takana, vaikuttaa myös siihen, millä tavoin ravinnosta saadaan hyöty irti. Jonkin geneettisesti toisenlaisen ryhmän nauttimana sama ravinto ei välttämättä olisi lainkaan yhtä edullista.

Entä miten tutkia ravinnon vaikutusta koko elinkaaren mitalta? Kala voi olla hyväksi vaikkapa kehittyvän lapsen aivoille, mutta entä jos elinkaaren loppupäässä kalaravinto alkaakin kasata elimistöön liikaa dioksiinia tai fosforia? Toki saman ryhmän sisällä voi tutkia sekä vanhuksia että lapsia, mutta entä jos nykyisten vanhusten lapsuudessa elintaso ja -tavat olivat kalaravintoa lukuunottamatta muuten hyvin erilaisia kuin nykyisillä lapsilla?

Kokonaisuuden hahmottaminen on ravitsemustieteessä hankalaa, niin kuin se on kaikissa vastaavanlaisissa kysymyksenasetteluissa. Voidaan toki keskittyä yhden tietyn ravintoaineen vaikutukseen. Mutta samoin kuin edellä: kuinka pitkään sen vaikutuksia ihmisiin voidaan seurata? Miten voidaan ehkäistä muiden tekijöiden näkyminen tuloksissa? Entä kuinka eettistä on syöttää ihmisille ainetta, jolla voi olla myös haittavaikutuksia?

Siksi ravintoaineita tutkitaan paljon esimerkiksi hiirien avulla. Vaan kuinka hyvin noin vuoden ikäiseksi elävän jyrsijän aineenvaihdunta ja ravintovaste on yleistettävissä meihin ihmisiin?

Mikään tutkimusasetelma ei ole täydellinen, ja siksi ravintotiede ja sen tulokset koostuvat palasista, pienistä kurkistuksista kohti suurta totuutta. Niin kuin tieteessä aina. Yhden ravintoaineen vaikutuksista voi tulla hyvinkin paljon paloittaista, jopa ristiriitaista tietoa.

Hain PubMedistä eli Yhdysvaltain kansallisesta lääketieteen kirjastosta tutkimusartikkeleita hakusanalla ”chocolate”, siis suklaa, jolle esitetään paljon erilaisia terveysvaikutuksia varsinkin elämäntapajournalismin parissa. Alla kahdeksan satunnaista tulosta suklaasta, lähinnä jonkinlaisen proosarunon muodossa esitettynä.

Äidin suklaansyönti raskauden aikana voi aiheuttaa lapselle vinkuvaa hengitystä.
Runsas suklaansyönti vähentää sydän- ja verisuonitautien riskiä
.
Paljon suklaata syövät ihmiset ovat hoikkia
.
Jos koehenkilöile näytettiin kuvia erittäin laihoista ihmisveistoksista, he söivät vain vähän tarjolla olleesta suklaasta
.
Burkina Fasossa lihavat lapset syövät enemmän suklaata kuin laihat
.
Suklaan metyyliksantiinit parantavat kognitiokykyä
.
Maltitolilla makeutetun suklaan flavonoidit eivät imeydy kunnolla elimistöön
.
Suklaan flavonoidit paransivat lihassolujen aineenvaihduntaa sydän- ja diabetespotilailla.

Suuri osa tutkimuksesta kertoi suklaalla olevan terveydelle edullisia vaikutuksia, mutta huonojakin assosiaatiota ketjuun mahtui. Joka tapauksessa näkökulma kussakin tutkimuksessa oli kovin kapea, ja kokonaiskuvaa niiden perusteella on vaikea luoda.

Mitä itse ajattelen ravinnosta? Ääripäistä en pidä. Hyvin vähärasvainen ruoka kuulostaa pelottavalta jo siksi, että solujen normaalille toiminnalle rasvamolekyylit ovat olennaisia. Hyvin vähäkuituinen ruoka kuulostaa pelottavalta, koska ihmisen suolisto kaipaa kuitua ja kuitujen puute altistaa vakavillekin suolisto-ongelmille. Mieluummin syön liian monipuolisesti kuin liian yksipuolisesti, mieluummin nautin ylimääräisiäkin herkkuja kuin jätän jotain olennaista syömättä.

Ruoka ei ole pelkkä energianlähde: voin auliisti myöntää, että toisinaan syön rentoutuakseni tai että kavereita on hauskempaa tavata intialaisessa ravintolassa kuin missään muualla. Ihminen on kehittynyt nauttimaan syömisestä, ja kaikenlainen tiukkapipoisuus ravintoasioiden ympärillä tuottaa yleensä vain turhaa ahdistusta. Ruoka on hauska juttu.

Juuri nyt syön suklaata.