Synnynnäistä uskonnollisuutta vai uskonnottomuutta?

Tiedetoimittaja Marko Hamilo kirjoitti tuoreessa artikkelissaan, että ”uskonto ei häviä ihmisestä”. Olin kovin eri mieltä monesta Hamilon kirjoituksen yksityiskohdasta.

Heti otsikossa Hamilo mainitsi ”tieteellisen ateismin”. Termi on tuttu lähinnä Neuvostoliiton virallisesta marxistis-leninistisestä valtiodogmista, eikä sillä ole mitään tekemistä ateismin tieteellisten tarkastelutapojen tai niin sanotun uusateismin kanssa.

Hamilon kirjoitus nojautuu pääasiassa Justin L. Barrettiin, joka on paitsi tunnettu psykologi, myös tunnettu kristitty.

Barrett edustaa kognitiivista uskontotieteen käsitystä, jossa uskonnollinen usko ja sen periytyminen sukupolvelta toiselle selitetään ihmismielen myötäsyntyisten ominaisuuksien pohjalta. ”Jo hyvin pienet lapset osaavat erottaa tavalliset fyysiset esineet ’toimijoista’. Vauvat tietävät intuitiivisesti, että palloja ja kirjoja pitää tönäistä saadakseen ne liikkeelle, mutta ihmisten ja eläinten kaltaiset toimijat voivat liikuttaa itse itseään. Ihmisillä on vahva luontainen taipumus tunnistaa toimijoita ja selittää ilmiöitä toimijoiden tarkoitusperillä. Nämä yleisinhimilliset piirteet tekevät jo lapset vastaanottavaisiksi uskonnollisille selityksille maailmasta, jonka jumala on luonut ja jonka kaikki yksityiskohdat palvelevat jotakin kokonaisvaltaisempaa tarkoitusta.”

Barrettin tästä johdettu ydinväite on, että ihminen on luonnostaan uskova, ei ateisti, ja ihmislapsi on synnynnäisesti taipuvainen uskomaan jumalaan.

Hamilo esittelee Barrettin kiistanalaisen väitteen sellaisenaan. ”Kognitiivinen uskontotiede on osoittanut, että uskonnon omaksuminen on lapsille yhtä luonnollista kuin kielen tai kävelemisen oppiminen. Lapsi oppii nopeasti mitä tahansa luonnollista kieltä, jota hän kuulee, eikä hänen tarvitse nähdä minkäänlaista vaivaa kasvuympäristönsä uskonnollisten ajattelutapojen sisäistämiseen. Kriittisen, tieteellisen ajattelutavan omaksuminen sen sijaan edellyttää taistelua luonnollisia intuitioitamme vastaan.”

Hmm. Jumaluskoa ei voi olla ilman käsitystä jumalasta. Lienee korostamattakin selvää, että lapsi ei syntyessään usko mihinkään jumalaan. Hän on a-teisti, ei teisti, ei jumalaan uskova. (Jumala pienellä, koska eri uskonnoissa on eri jumalat.) Barrett, tai Hamilo, myöntää tämän osittain: ”Lapset eivät synny varustettuina kristinuskon, islamin tai minkään muunkaan uskonnon uskomuksilla”, mutta jatkaa: ”Sen sijaan heidän mielessään on ikään kuin jumalan muotoinen aukko, jonka ympäröivä kulttuuri helposti täyttää.” Tekeekö siis taipumus omaksua ympäristön uskonto lapsesta jo valmiiksi uskovaisen?

Laajemmalti tarkastellen alan kirjallisuudessa ollaan enemmänkin ns. uusateistien kannalla: vasta uskomusten upottaminen ihmismieleen saa yksilön uskomaan, ja uskomaan juuri siihen jumaluuteen, joka hänen mieleensä tavalla tai toisella siirretään. Maailmassa on yli 10 000 uskontoa, valmiita jumalia siis riittää, ja toisaalta kaikissa uskonnoissa ei edes ole jumalaa.

Hamilo nostaa myös esiin vanhan tutun teesin, jonka mukaan yhteiskunnan koheesio ja moraali edellyttävät yhteistä uskontoa. ”Ihmiset elivät maanviljelyksen alkuun asti suhteellisen pienissä yhteisöissä, joissa kaikki tunsivat toisensa. Tällaisissa yhteisöissä altruismi perustuu joko sukulaissuhteisiin tai ystävien väliseen vastavuoroisuuteen. Suuremmissa yhteisöissä yhteistyö ei voi tukeutua näihin kahteen uhrautuvaisuuden muotoon, koska suurin osa vuorovaikutuksesta tapahtuu toisilleen tuntemattomien ihmisten kesken. Tarvitaan instituutioita, jotka rankaisevat vapaamatkustajia”, hän kirjoittaa.

Uskonnollisen vakaumuksen puuttumisen vaikutuksesta ”yhteisölliseen yhteistyöhön” on nykymaailmasta lähinnä päinvastaista näyttöä: ateistit ovat kyselytutkimusten mukaan moraalisempia kuin uskovat. Ateisteista tehtyjä tutkimuksia yhteen koonnut psykologi Benjamin Beit-Hallahmi tiivistää löytönsä näin:

”Voimme sanoa, että uskonnollisiin ihmisiin verrattuna ateistit ovat osoittautuneet vähemmän autoritaarisiksi ja vaikeammin taivuteltavissa oleviksi, vähemmän dogmaattisiksi sekä vähemmän ennakkoluuloisiksi. He ovat suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, myötätuntoisia, tunnollisia ja korkeasti koulutettuja. Ateistit ovat älykkäitä ja monet ovat sitoutuneet älylliseen sekä oppineeseen elämäntapaan. Lyhyesti sanottuna he ovat hyviä lähimmäisiä.” (Löytyy teoksesta Ateismi, Vastapaino 2010.)

Jos uskonto olisi ihmiselle ja lapsille niin luontaista kuin Hamilo Barrettin teorioiden pohjalta esittää, useita tosiasioita olisi äärimmäisen vaikeaa selittää.

Suomessa uskonnottomien määrä on tasaisessa kasvussa. Esimerkiksi vuonna 2009 kirkkoon liittyi 12 195 henkilöä ja kirkosta erosi 43 650 henkilöä. Naisten määrä eronneiden joukossa on kasvanut.

Ruotsissa uskonnottomien määrä kasvaa vielä nopeammin. ”Ruotsin kirkkoa uhkaa jopa miljoonan jäsenen kato seuraavan kymmenen vuoden aikana”, kertoo Ruotsin kirkon tutkimusjohtaja Jonas Bromander.

Ilta-Sanomien mukaan ”75 prosenttia Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä ei usko Jeesukseen” ja kirkon jäsenistä ”15 prosenttia kertoo olevansa ateisteja”.

Norjalaisista vain 12 prosenttia uskoo taivaaseen ja helvettiin. Juuri ennen pääsiäistä julkaistiin kyselytutkimus, jonka mukaan ”48 prosenttia norjalaisista uskoo, että ihmiselämä kerta kaikkiaan loppuu kuolemaan. Mitään kuolemanjälkeistä elämää ei heidän mukaansa ole”.

Kaikille ihmisille uskominen ei ole yhtä helppoa. Yksilöiden välillä on myös suurta vaihtelua uskonnollisuudessa. Käyttäytymisgenetiikassa on havaittu, että uskonnollisuudellakin on geneettinen, periytyvä komponentti. Uskonnollisuuden heritabiliteetti eli periytyvyys on 0,50. Geneettisen muuntelun osuus tutkittujen populaatioiden kokonaismuuntelusta on siis noin puolet. Tietyn tyyppinen persoonallisuus on alttiimpi ”ryhtymään uskonnolliseksi” kuin muut.

Uskontososiologi Phil Zuckerman päätyy mittavan kansainvälisen tilastodatan pohjalta seuraaviin ajatuksiin:

”Nykyään 500-750 miljoonaa ihmistä ei usko Jumalaan. Tämän suuruusluokan luvut tekevät ilmeisen kestämättömiksi käsitykset, joiden mukaan teismi on synnynnäistä tai neurologiaan perustuvaa. Maihin, joissa on korkeimmat määrät orgaanista ateismia, kuuluvat useimmat Euroopan valtiot, Japani, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Taiwan ja Israel. Kuitenkin ateismia ei ole juuri lainkaan suurimmassa osassa Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa, Lähi-itää ja Aasiaa. Suurimmassa osassa niistä maista, joille on ominaista yksilöllisen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden korkea taso, ilmenee eniten orgaanista ateismia ja vastaavasti maissa, joille on ominaista yksilöllisen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden matala taso, ilmenee vähiten orgaanista ateismia ja eniten uskonnollisuutta. Orgaanisen ateismin suuri määrä korreloi vahvasti yhteiskunnan hyvinvoinnin korkeaan tasoon, esimerkiksi vähäiseen köyhyyden määrään ja sukupuolten tasa-arvoisuuteen. Monissa yhteiskunnissa ateismi lisääntyy; kuitenkin suurimmassa osassa muuta maailmaa – erityisesti köyhimmissä maissa, joissa on korkein syntyvyys – ateismia on tuskin lainkaan havaittavissa.”

(Orgaaninen ateismi on siis yksilöstä itsestään lähtevää ateismia, ei yhteiskunnan pakotettua ateismia, kuten esimerkiksi Neuvostoliitossa.)

Tässä valossa on mielenkiintoista pohtia, miksi vaikkapa suomalaiset tai norjalaiset eivät näihin ihmismieleen niin luontaisesti iskostuviin uskomuksiin enää näytä uskovan. Evoluutio meihin tuskin on näin nopealla aikataululla vaikuttanut.

Uskonnollisuuden väheneminen on yhteydessä korkeaan elintasoon ja yhteiskunnan turvallisuuteen. Tieteellisellä maailmankuvalla on asiassa varmasti osansa. Ehkäpä onkin niin, että kasvava, utelias lapsi kaipaa ennen kaikkea maailmanselityksiä, ja hänelle on yhtä luontaista kasvaa tietoisuuteen, että Maa pyörii auringon ympäri, kuin uskoon, että jumalolento ajaa aamuisin taivaalle tulisilla vaunuillaan.

Marko Hamilo esittää ajatuksen ihmisen luontaisesta taipumuksesta uskonnollisuuteen uutena ja käänteentekevänä. ”Viime vuosina on ilmestynyt paljon luonnontieteelliseen ajattelutapaan perustuvia uskontokriittisiä kirjoja. Muun muassa Richard Dawkinsin, Daniel Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin uusateistisia teoksia on käännetty 2000-luvulla suomeksikin. Nyt eletään englanninkielisessä tiedekirjallisuudessa jo vastareaktion aikaa. New Scientist -lehti esitteli maaliskuisessa Jumala-teemanumerossaan kirjallisuutta, joka kyseenalaistaa monien uusateistien hellimät ajatukset lasten luonnollisesta uskonnottomuudesta ja uskontojen haitallisista vaikutuksista.”

”Uutuuden” ja ”kyseenalaistamisen” korostaminen tieteen yhteydessä saa aina aikaan vaikutelman siitä, että yleinen konsensus olisi kääntymässä ja että tieteenalalla elettäisiin suurta muutoksen aikaa. Näinhän ei tässä tapauksessa ole. Kognitiivinen uskontotiede on jo pitkään tarjonnut pohjaa uskonnollisuudelle ja yliluonnollisille uskomuksille ihmismielen toiminnasta.

Esimerkiksi Suomen kansainvälisesti arvostetuin kognitiivisen uskontotieteen tutkija Ilkka Pyysiäinen on useassa teoksessaan kartoittanut uskonnollisten uskomusten taustalla olevia mielen mekanismeja. Viimeisimmässä englanninkielisessä teoksessaan Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009) Pyysiäinen osoittaa, miten erilaiset meille luontaiset mielenvalmiudet helposti johtavat käsityksiin yliluonnollisista toimijoista. Pyysiäisen teosta on käsitelty mm. täällä.

Jos ”uskonnon omaksuminen on lapsille yhtä luonnollista kuin kielen tai kävelemisen oppiminen”, on hämmentävää, kuinka moni muuten normaalisti kehittyvä lapsi jää kokonaan ilman tätä luonnollista taitoa tai menettää sen aikuistuessaan.