Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Suurpetosuhteessaan suomalaiset ovat vielä lapsia

Blogit Tarinoita tieteestä 12.1.2015 22:42
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Suurpetojen ja ihmisen suhde on vaikea – vai onko? Erityisen vaikealta suhde vaikutti, kun katsoi Ylen A-studion susikeskustelun.

Science-lehti julkaisi joulukuun 19. päivän numerossaan raportin suurpetojen suojelun  nykytilanteesta Euroopassa. Tarkastelun kohteena oli neljä suurpetolajia, kaikki tuttuja myös suomalaisille: karhu, susi, ahma ja ilves.

Suurpedot herättävät pelkoa ja hyvin ristiriitaisia tunteita. Ne elävät harvassa ja vaativat suuren reviirin. Siksi ne ovat erityisen uhattuina, kun ihmisen asutus leviää leviämistään ja pirstoo ympäristöä.

Suurpetojen suojelussa on karkeasti ottaen kaksi mallia: joko pedot ja ihmiset pidetään erossa toisistaan (niin kuin Afrikan suurilla suojelualueilla) tai sitten niiden kanssa eletään yhdessä, yhteisillä alueilla.

Jälkimmäinen malli on pitkälti se, mikä toteutuu Euroopassa. Tähän asiaan tutkijoilla on tarjottavana toiveikas uutinen: yhdessä eläminen tuntuu onnistuvan ja turvaavan suurpetojen säilymisen.

Kun tarkastellaan Eurooppaa kokonaisuutena (ja jätetään siitä pois Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä), suurpetokannat voivat melko hyvin.  Karhuja elää alueella 17 000, susia 12 000, ilveksiä 9 000 ja ahmoja 1 250 yksilöä.

Pedot elävät Euroopassa erikokoisiin populaatioihin pirstoutuneina, ja populaatiot ovat usein eristäytyneitä toisistaan – geenivirtaa ei siis aina pääse tapahtumaan.

Mitä isokokoisempi populaatio, sitä valoisammalta sen tulevaisuus näyttää. Suuret ja keskisuuret petopopulaatiot voivat hyvin, ja suojelu on niiden kohdalla toiminut. Tämä on ilahduttavaa.

Tärkeitä seikkoja suojelun onnistumiselle ovat olleet yhtenäinen, sitova lainsäädäntö, 1970-luvulla jalansijaa ottanut ympäristöliike sekä esimerkiksi suurten saalisnisäkkäiden onnistunut suojelu.

Sciencen artikkelissa korostetaan, kuinka tärkeää on suojella karjaa petovahingoilta vanhoja ja uusia tapoja yhdistelemällä. Laumanvartijakoirat, yötarhat, paimenet ja sähköistetyt aidat todella toimivat. Kun petovahingot pysyvät pieninä, ihmisten asenne petoihinkaan ei pääse ratkaisevasti huononemaan.

Huonosti suurpetokannat voivat alueilla, jossa ihminen ei osaa sopeutua petojen läsnäoloon. Suurpedot joutuvat silloin poliittisten pyrkimysten ristituleen ja niistä tulee laajempien ideologioiden symboleita.

Suomi on Euroopan ainoita maita, jossa esiintyy kaikkia neljää suurpetoa. Euroopan mittakaavassa meillä on siis erityislaatuinen ekosysteemi. Olemme eurooppalaisten suurpetojen ”hot spot”.

Ja miten me osaamme elää tämän hienon tosiasian kanssa? Ylpeinäkö ehkä?

Suomalaiset eivät osaa elää petojensa kanssa. Varsinkin suden kanssa eläminen tuottaa vaikeuksia. Pelkäämme sitä henkemme edestä, vaikka jos joku suurpedoista voi olla ihmiselle tilastollisesti vaarallinen, niin karhu, ei susi.

Vaadimme, että pihalle naruun kytketyt tai metsään hirven perään päästetyt koirat ovat aina ja ehdottomasti turvassa susilta. Vaadimme, että ihminen saa mennä metsään tappamaan rauhassa, ilman minkäänlaista itseensä tai koiriinsa kohdistuvaa uhkaa.

Pohjoisessa Suomessa emme anna suden asua, koska porojen täytyy olla turvassa pedoilta, ja etelässä susi ei saa olla, koska siellä asumme itse. 

Pitäisikö viimeinkin myöntää, että me suomalaiset emme ole kovin hyviä elämään sopusoinnussa luonnon kanssa? Korostamme olevamme metsäläiskansaa: olemme muka jotenkin erityislaatuisia, kun elämme syrjäisessä ja harvaan asutussa maassamme metsien, järvien ja villien eläinten keskellä.

Pöh. Verrattuna muuhun Eurooppaan me suomalaiset olemme erityisen huonoja elämään yhdessä luonnon kanssa. Me yritämme pakottaa luonnon kesyksi, täysin vaarattomaksi jopa omaisuudellemme.

Suomalaisten pitäisi asua leikkipuistossa.