Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Suuri tiedemies olikin huijari

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 4.11.2011 16:06

Huhtikuun Science-lehdessä (vol. 332, no. 6026, s. 251 – 253) julkaistiin hollantilaisten tutkijoiden Diederik A. Stapelin ja Siegwart Lindenbergin artikkeli ”Coping with Chaos: How Disordered Contexts Promote Stereotyping and Discrimination”, joka käsitteli sitä, kuinka epäsiisti ympäristö lisää ihmisten syrjintää ja muuten huonoa kohtelua. Kadulle levinneillä roskilla voisi siis olla vaikutuksensa kaupungissa esiintyvän syrjinnän määrään.

Tutkimuksessa ilmiötä testattiin sekä ”kentällä” että laboratoriossa. Tulos oli selvä: esimerkiksi roskat ja polkupyöränraato kadulla tai halkeillut jalkakäytävä lisäsivät ihmisten ennakkoluuloja toisiaan kohtaan sekä syrjivää käyttäytymistä. Laboratorioympäristössä ilmiölle saatiin selitykseksi, että järjestäytymättömässä ympäristössä ihmisen järjestyksen kaipuu kasvaa. Tutkijat esittivät selvän suosituksen: ympäristön epäjärjestykseen täytyy puuttua heti!

Mielenkiintoinen tulos. Vaan pari päivää sitten sähköpostiini kolahti Sciencen tiedote, joka koski kyseistä artikkelia.

Professori Stapelia (s. 1966), joka on Alankomaiden nimekkäimpiä sosiaalipsykologeja, epäillään lukuisista tieteellisistä väärinkäytöksistä.

Hän on muun muassa vääristellyt tilastollista dataa ja esittänyt tuloksia kokeista, joita ei ole koskaan tehty. Väärinkäytökset koskevat kymmeniä tieteellisiä julkaisuja, ja Stapelin ohjaamista 21 väitöskirjasta 14 on ilmeisesti kelvottomia. Stapelin ilmiantoi muutama nuori tutkija, kenties hänen omia ohjattaviaan.

Diederik A. Stapel on pyytänyt anteeksi väärinkäytöksiään, myöntänyt epäonnistuneensa täydellisesti tutkijana ja luvannut auttaa asiaa selvittelevää komissiota väärinkäytösten etsimisessä.

Tarina on kuitenkin aika järkyttävä. Stapelia kutsuttiin ”datan herraksi” hänen kollegojensa keskuudessa – hän oli tunnettu tilastollisen datan suuresta määrästä, mutta raakadataa ei kukaan muu päässyt katsomaan.

Stapelin ohjaamat nuoret tutkijat saattoivat saada lopputyönsä valmiiksi ilman varsinaisten kokeiden tekoa – professori ilmeisesti tarjosi heille valmista dataa, koska tutkijoiden aika oli ”parempi käyttää datan käsittelyyn ja kirjoittamiseen” kuin varsinaisiin koejärjestelyihin.

Stapelista oli aiemminkin esitetty epäilyjä, mutta mikään selvitystyöhön kykenevä taho ei ollut niihin tarttunut, vaikka Stapelin tulokset olivat usein merkillisen hyviä tai esimerkiksi otokset uskomattoman suuria.

Parhaillaan selvitellään, voiko Stapelia vastaan nostaa rikossyytteitä, onko hänen väitöskirjassaan epäselvyyksiä (osa sen alkuperäisestä aineistosta on hävinnyt…) ja voiko häneltä ottaa tohtorinarvon pois.

Tieteelliset väärinkäytökset ovat monesti aika hurjan kuuloisia, varsinkin rivitutkijan, esimerkiksi gradun- tai väitöskirjantekijän, näkökulmasta ajateltuna. Heidän tieteellinen tulevaisuutensa saattaa olla yhden henkilön, tutkimusryhmän johtajan varassa. Professorin mukana heti ensimmäisenä kaatuvat hänen ohjaamansa väitöskirjat, lisensiaatintyöt ja gradut.

Toisaalta väärinkäytökset kertovat tiedemaailman pyrkimyksestä korjata viat ja epäkelvot käsitykset. Osa epärehellisyydestä jää toki pimentoon, mutta yhden vilpin paljastuminen voi edesauttaa toistenkin löytämistä. Kovin epäilyttävää olisi, jos väärinkäytöksiä ei koskaan julkisuuteen ilmaantuisi.

Tutkijat ovat ihmisiä, tiede on ihmisten järjestelmä.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Nimekkään tutkijan kohdalla väärinkäytöksiä sentään viitsitään tutkia. Nimettömämpien tutkijoiden kohdalla ei viitsitä nähdä vaivaa. Kuinkakohan isossa osassa tutkimusartikkeleita on ainakin jokin keksitty osio – tai käytetty edes hiukan kaunisteltua dataa? Etenkin arvostetuimmat tiedelehdet julkaisevat lähinnä tilastollisesti merkitseviksi nähtyjä tuloksia. Jos esim. oma tulos on aika lähellä tilastollista merkitsevyyttä, mutta ei kuitenkaan ole tilastollisesti merkitsevä, voi kiusaus tulla suureksi hiukan muovata dataa, jotta saa vahvistettua jonkun hienon teorian ja itselleen uuden julkaisun. Tiedemiesten palkka riippuu nykyään monessa yliopistossa tehtyjen julkaisujen määrästä ja siitä, kuinka arvostetuissa julkaisuissa omia artikkeleita julkaistaan.

Ratkaisuna tähän ongelmaan olisi se, että data pitäisi julkaista artikkelien yhteydessä. Datanvartijat vaan eivät suostu tähän pelätessään jonkun tällöin löytävän heidän tutkimuksestaan virheen (isossa osassa tutkimuksista on tehty ainakin joku pikkuvirhe tai pieni oikaisu, josta joku voisi ainakin teoriassa nipottaa; ihan kaikki ei jää vertaisarvioijien kouraan, eivätkä nämä nykyään edes näe silti useinkaan dataa) tai että nämä osaavat löytää datasta jotain uutta, mitä ei itse ole ehtinyt löytää.

Aineistojen avoimuus olisi todella tärkeä seikka, ja mun mielestä siinä suhteessa on saatu jotain edistysaskeleita. Tai ainakin asiasta on ruvettu puhumaan.

Entä sitten, jos raakadata onkin talletettu oikeasti vain professorin päähän, tai entä, jos professorilla on vaatekomerossaan oma salainen, autistinen, letkuruokittu datapankki? Onhan noita muistineroja nähty ennenkin. Tosin en tiedä, miten paljon sinne päähän voi ’merkityksetöntä jätetietoa’ dumpata ennen kuin muut oheistoiminnon kärsivät.

Onko päähän talletettu tieto huonompaa kuin tietokoneen muistissa majaileva tai paperille tulostettu data? Ei ainoastaan aivoilla ole parasta ennen tai viimeistä käyttöpäivämäärää. Kyllä tietojärjestelmiinkin talletettu data voi vahingossa tai ajan myötä korruptoitua tai ainakin sitä voidaan vääristää tarkoituksellisesti.

Joo, pelkkää spekulaatiota, mutta olisi kiinnostavaa tietää, arvostetaanko tietoteknisiin laitteisiin talletettua tai niillä tulostettua dataa enemmän kuin biologisiin järjestelmiin talletettua dataa, vaikka se ei olisikaan pelkkää ’intuitiivista höhhöä’.

Aineistojen salailuun on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin monet tutkijat pelkäävät tietojen ja ideoiden varastamista ja syystä. Toisekseen sekä monet tutkimuslaitokset että liki kaikki yksityiset firmat haluavat pitää salatietonsa viimeiseen asti ja jopa sen jälkeen.

On muuten esimerkkejä siitä miten salailu lopulta johtaa dtan menettämiseen. Kun tietotekniikassa siirrytään tallennusjärjestelmästä toiseen, voi käydä juuri niin.

Minä jäin toimittajana miettimään asiaa itsekkäästä lähtökohdasta: miten tällaisen jutun oikaisu (paremman sanan puutteessa) pitäisi hoitaa? Vrt. myös Wakefieldin tapaus.

Paljonko on huijausta evoluution puolesta esitetyissä tutkimuksissa :)

Ernst Haeckel 1834-1919:
Kun Haeckelin todellisuutta vääristäneet sikiöväärennökset tulivat ilmi Ernst totesi:
Nyt minun pitäisi tämän väärennöksen nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen pakottaa pitämään itseäni tuomittuna ja kukistettuna, ellei minulla olisi lohdutusta, että näen kanssani syytettyjen penkillä satoja huomatuimmista biologeista ja tutkijoista. Suuri enemmistö niistä morfologisista, anatomisista, histologeista ja embryologisita kuvioista, jotka ovat yleisesti tunnettuja eivät ole tarkkoja, vaan enemmän tai vähemmän korjattuja, kaavamaisia tai konstruoituja.

”Tarina on kuitenkin aika järkyttävä. Stapelia kutsuttiin ”datan herraksi” hänen kollegojensa keskuudessa – hän oli tunnettu tilastollisen datan suuresta määrästä, mutta raakadataa ei kukaan muu päässyt katsomaan.”

Kuulostaa ihan ilmastotieteeltä ;-)

1Suomalainen, meteorologinen data taitaa olla yksi kaikista avoimmista! Omaan alaani liittyen NASA on jo pitkään vaatinut missioiltaan datan julkaisemista Planetary Data System sivuston kautta, Euroopan puolella kehitys on ollut hitaampaa. Julkisin varoin tuotettuun tutkimustietoon avoimuuden vaatimus tulisikin liittää ihan oletusarvona!

anatoomi kuvasi hyvin tilannetta. Se mitä pidämme autenttisena datana on varsin usein valikoitua, muokattua ja jopa valmiiksi tulkittua. Jo datan keruu saattaa olla tarkoitushakuisesti suunniteltua. Tässä suhteessa ilmastotutkimus ei ole niitä avoimimpia aloja.

Yksi hyvä esimerkki avoimuudesta on äskeinen neutriinojen nopeutta keskenut tulos. Kun tulos oli yllättävä, tutkijat nimenomaan kutsuivat muun tiedemaailman tutustumaan dataan ja koejärjestelyihin ja pohtimaan, mistä tulos johtui.

Alex Jones:
After 16 years of denial, the White House Science Czar John P Holdren now admits that they have been “testing” the manipulation of Earth’s atmosphere with Barium salts, Aluminum Dioxide and other toxic compounds.

Kaikki ovat tämän nähneet jo pitkään. Miksi niin moni on hiljaa?