Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Susi-illan antia

Blogit Tarinoita tieteestä 18.4.2013 18:13
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Olin tiistai-iltana mukana Ajankohtaisen kakkosen susi-illassa. Ohjelman voi katsoa Yle Areenasta vielä jonkin aikaa. Teemaillan aihe oli määritelty näin: ”Suomalaisten petoasenteet ja petopolitiikka puntarissa. Salakaadot lisääntyvät: Onko maalla jouduttu susihysterian valtaan vai eikö petovaaraa oteta todesta?

Ohjelmaformaattiin kuuluu, että studio täytetään aiheesta eri mieltä olevilla ihmisillä ja suoraa lähetysaikaa on lähes kaksi tuntia. Mielipiteiden kirjoa ohjelmaan siis mahtui! Kokemus oli ihan mukava ja varmasti myös opettavainen.

Ajattelin listata muutamia ajatuksia, joita jäin vielä ohjelman jälkeen pohtimaan.


Kaupunkilaisuus. Susien suojelijoita syytetään ymmärtämättömyydestä maaseudun elämää kohtaan. Syytös on outo, sillä suojelijoita on myös maaseudulla asuvissa ja toisaalta moni ”susikriitikko” on varsin kaupunkilainen. Ylipäätään moni kaupungissa asuva viettää suuren osan vuodesta mökillä taajamien ulkopuolella, joten suomalaisten jakaminen kahteen blokkiin on vaikeaa. Asiantuntijuudesta asuinpaikka ei kerro mitään, eikä asuinpaikka vaikuta edes luontosuhteen syvyyteen – tai hyvyyteen.

Metsästys. Metsästäjäliiton liittohallituksen puheenjohtaja ja Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Lauri Kontro (jonka kaksoisroolia pidän ylipäätään hieman outona) korosti keskustelussa sitä, kuinka hyvä matkailuvaltti metsästys, siis myös suurpetojen metsästys, voisi Suomelle olla. Itsekin pidän ihanteena niin vahvaa susikantaa, että sitä olisi varaa hieman metsästää. Kontron tulisi ymmärtää, että nykyinen meno ei koskaan salli susikannan kasvaa metsästyskelpoiseksi.

Petokorvaukset. Tätä aihetta ei haluttu lainkaan käsitellä ohjelmassa. Joka tapauksessa petokorvauksien periaatteita tulisi tarkastella tuoreella tavalla. Varsinaisen vahinkokorvauksen lisäksi esimerkiksi maanomistajille tulisi maksaa siitä, että sudet elävät heidän alueellaan. Nyt ainakin maakotkan kohdalla on käytössä reviirikohtainen korvausjärjestelmä. Täytyy toivoa, että äskettäin käynnistyneessä suurpetopolitiikan arvioinnissa kiinnitettäisiin asiaan huomiota.

Poronhoitoalue. Suomen pinta-alasta poronhoitoaluetta on yli kolmannes, eikä tällä alueella suvaita susia. On monella tapaa kohtuutonta, että yhdellä elinkeinolla on niin suuri valta kolmannekseen maastamme.

Salakaadot. Salakaadoilla rehentely on kuvottavaa. Ihmettelen, onko missään ihmisiä, jotka ihailevat maastoon myrkkysyöttejä kylväviä rikollisia.

Salametsästys. Nyt susikannan kokoa säätelee ennen kaikkea salametsästys, ja siksi on vaikea puhua yksityiskohtaisesti esimerkiksi kannan täsmällisestä koosta, kaatolupien määrän kasvattamisesta tai susikannan painopisteen ohjaamisesta johonkin tiettyyn osaan Suomea. Salametsästys tekee suunnitellusta kannanhoidosta mahdotonta.

Tutkimusvastaisuus. On huolestuttavaa, että susivihan lisäksi Suomessa lietsotaan epäluuloja petotutkimusta vastaan. RKTL:n tutkijoiden arvioita susikannan koosta ei uskota, susia ei anneta pannoittaa ja kotkatutkijoiden koju poltettiin. Tutkimusta pitäisi nimenomaan lisätä, ei vähentää. Ovatko ”pihasudet” esimerkiksi todellinen ongelma? Nyt ilmiöstä liikkuu kaikenlaista ja suurelta osin harhaanjohtavaa tietoa. Millaisia yksilöitä nämä mahdolliset pihasudet ovat ja kuinka paljon niitä on?

Tyytymättömyys. Susivihaa selitetään osittain sillä, että maaseudun ihmiset ovat tyytymättömiä yhteiskuntaan. Palvelut vähenevät, ja lainsäädäntö asettaa yhä uudenlaisia velvollisuuksia esimerkiksi maatalouteen. Maaseudulla asuvat kokevat, että susien läsnäolo on jonkin ylemmän tahon sanelemaa – samojen tahojen, jotka päättävät vaikkapa palvelujen leikkauksesta. Tyytymättömyys on ymmärrettävää, mutta samaa voimattomuutta tuntevat monet kaupunkilaiset. Lähikouluja suljetaan ja terveyskeskuksia yhdistetään. Byrokratian rattaisiin juuttuminen on monen kohtalona. Ylipäätään päätöksenteko hoidetaan usein muualla kuin paikan päällä, kiitos edustuksellisen demokratiamme ja EU-jäsenyytemme.

Valtion vastuu. Minulla on pitkään ollut olo, että valtio vetäytyy vastuustaan susiongelmassa. Nyt susista puhuvat ja kiistelevät erilaiset järjestöt, yhdistykset ja yksityishenkilöt. Susikannan kokoa säätelee lähinnä järjestäytynyt rikollisuus, jota ei saada kuriin. Ruralia-instituutti on juuri pestattu tarkastelemaan Suomen suurpetopolitiikan onnistumista, mutta susiasiaa tulisi tarkastella laajemminkin. Pohtia pitäisi ainakin susivihan ja -pelon syitä, ”pihasusi”-ilmiön todenperäisyyttä ja laajuutta, salametsästysongelmaa, petovahinkokorvausjärjestelmää ja mahdollisia muutoksia suden elintavoissa.


Maassamme elää noin tuhannesosa maapallon susista. Yhden kokonaisen eliölajin kannalta tuo osuus on merkittävä, ja meidän on kannettava oma vastuumme lajin säilymisestä. Susi kuuluu Suomen luontoon.