Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Susi, ihmissusi ja koirapäät

Blogit Tarinoita tieteestä 25.10.2011 20:43
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Turun lähistöllä Paattisten ja Tortinmäen alueella on ehkä liikkunut susi, ja siksi koululaisille harkitaan koulukyytejä.

Petoviha ja sen erityistapauksena susipelko ovat välillä hämmentävää seurattavaa. Osa ihmisistä tuntuu reagoivan jopa mahdolliseen pedon läsnäoloon alueella hyvin voimakkaasti.

Järkisyitä vahvaan reaktioon ei oikein ole: susi ei ole uhka ihmiselle. Kotieläinten puolesta voi toki pelätä, ja esimerkiksi petokorvaussysteemissä olisikin paljon petraamisen varaa. Toisaalta ihmisen pitäisi hyväksyä myös luonnon asettamat reunaehdot: jos metsästyskoiran päästää vapaaksi luontoon, voi olla, että luonto sille jotain tekee. Jos luonnon haluaa säilyttää, sitä ei voi typistää vaarattomaksi.

Tässä välissä joku vetää varmasti esiin Kehä III -kortin: hyvähän täältä sudettomalta pääkaupunkiseudulta on huudella, kun ei tarvitse pelätä omien lasten tai koiran puolesta. Toista on muualla, luonnon keskellä! Mutta luonnossa susi väistää ihmistä ja tekee sen yleensä niin tehokkaasti, ettei ihminen tule suden läheisyyttä edes havainneeksi. ”Näkisinpä joskus suden!” huokailevat koko kesän Itä- ja Pohjois-Suomessa maastotöissä viettäneet biologitutut.

Miksi juuri susi on petovihan ykköskohde? Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi Turun yliopistosta selittää ilmiötä paljolti suden laumaeläimyydellä. ”Meillä on hyvin vahva tarinaperinne, jossa susi edustaa äärimmäistä ja perimmäistä pahaa. Näissä tarinoissa susi ei ole yksilö vaan lauman jäsen. Nämä tarinat ja sadut ovat herättäneet vastakohtien varaan rakentuvan kuvan sudesta.”

Salmi näkee susivihan kumpuavan pitkien aikojen takaa, ainakin antiikin ajoista saakka. Tarinat siirtävät tunnetta eteenpäin, vaikka järkisyytä yksittäinen ihminen ei enää asialle keksisi. ”Suhdettamme muovaa pitkä perinne, joka kumpuaa parintuhannen vuoden takaa.”

Suteen liittyy tosiaan paljon tarinoita ja myyttejä. Itse olen veikannut suden myyttisyydelle kahta tekijää (on niitä varmasti enemmänkin): susi muistuttaa ihmistä, ja toisaalta susi muistuttaa koiraa. Molemmat samankaltaisuudet korostavat suden arvaamattomuutta ja vaarallisuutta sekä toisaalta läheisyyttä.

Susi ja ihminen ovat ainakin metsästäjinä hyvin samanlaiset: molemmat metsästävät laumassa, ovat enemmän pitkänmatkanjuoksijoita kuin sprinttereitä. Viimeisen jääkauden loppupuolella ihmisen ja suden metsästysreitit leikkasivat toisiaan varmaankin kaikkialla harmaasuden levinneisyysalueella. Tällöin koirakin sai alkunsa.

Suden ja ihmisen tietoisuus toisistaan ja samankaltaisuuksistaan saattaa olla hyvinkin vanhaa alkuperää. Englannista on löydetty 300 000 vuoden ikäiset toistensa yhteydessä olleet pystyihmisen ja harmaasuden jäännökset, Ranskasta samanlaiset, mutta noin 150 000 vuotta nuoremmat.

Kansantarinoissa koira ja susi ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia – niillä on yhteinen ulkoasu, mutta usein varsin päinvastaiset pyrkimykset ja luonteenpiirteet. Kaksijakoisuus on tehnyt koirasta ja sudesta toimivat hahmot tarinoille. Koiraa voi käskeä, mutta susi on villi. Koira rakastaa ihmistä, mutta susi on vaarallinen. Koira on uhrautuva ja uskollinen, susi ovela ja ilkeä. Koiramainen hahmo voi olla koira tai susi, kumpi vain, ja siksi sen seurassa tulee olla varovainen.

Ja jos ihminen ja susi ovat niin samankaltaisia, voivathan nekin sekoittua. Ihmissusi on varsin suosittu hahmo populaarikulttuurissa, mutta hahmon historia on paljon pidempi kuin länsimaisen populaarikulttuurin historia.

Ihmissudeksi tullaan, ainakin tultiin ennen, ilmeisesti helposti, sillä esimerkiksi keskisestä Ranskasta tunnetaan 1500-luvulta 30 000 havaintoa ihmissudesta.

Sudeksi saattoi muuttua oikeanlaisella voiteella tai suden tai lainsuojattoman ihmisen nahkaan kääriytymällä. Monet nykyiset ihmissusien ominaisuudet, kuten muodonmuutoksen ajoittuminen täysikuuhun, ovat vasta tuoreita populaarikulttuurin keksintöjä.

Keskiajan Euroopassa, muun muassa Ranskassa, Saksassa ja Skandinaviassa, termi ”susi” viittasi myös lainsuojattomiin eli ihmisiin, jotka olivat tehneet anteeksiantamattomia rikoksia, joutuivat siksi elämään piilotellen ja joita sai vapaasti tappaa.

Mutta ei koirakaan ole pelkästään hyvä. Muinaisella koiralla oli pitkään kaksi roolia: maallinen ja hengellinen. Maallisesti niistä oli hyötyä ainakin metsästyksessä, vahteina, vuoteenlämmittiminä, ruokana, reenvetäjinä ja paimenina.

Varsinkin indoeurooppalaisissa kulttuureissa koiralla oli hengellinen merkitys tuonpuoleiseen maailmaan johdattajana tai tuonpuoleisen maailman sisäänkäynnin vartijana. Helvetinkoira, hellhound, suuri musta hurtta pelottavine isäntineen saattoi hyökätä paitsi kuoleman kielissä olevan, myös kenen tahansa tarpeeksi heikon kimppuun.

Intialaisessa uskonnollisessa tekstissä, Rigvedassa, kuoleman herralla Yamalla on seuranaan kaksi koiraa, samoin iranilaisen Avestan vastaavalla herralla Yimalla. Samanlaisia kuolonkoiria esiintyy muun muassa latinalaisissa, kreikkalaisissa, germaanisissa, armenialaisissa ja kelttiläisissä taruissa. Kreikkalaisessa mytologiassa koirana on kaksi- tai kolmipäinen Kerberos. Koiraa on pidetty myös ”psykopompoksena”, hahmona, joka johdattaa kuolleen ihmisen tuonpuoleiseen maailmaan.

Skandinaavisissa Eddan jumalrunoissa ylijumala Odinin seuralaisina on kaksi sutta, Geri ja Freki. Loki-jumalan poika on susi, Fenrir, joka lopulta käy aasa-jumalien kimppuun. Kuolemanjumalatar Helin valtakuntaakin vahtii hirvittävä Garmr-koira. Muinaisenglantilaisessa Beowulf-eepoksen hirviössä Grendelissä on myös koiran tai suden piirteitä. Sitä kuvaillaan sanoilla, joiden alkuperä viittaa suteen ja kuolonkoiraan.

Kristityillä on omat koiratarinansa. Kristilliseen kansanperinteeseen kuuluvat tarinat pyhästä Kristoferista (tai Kristoforoksesta), joka kuljetti matkalaisia joen yli ja jonka toisinaan kerrotaan olleen jättiläinen. Englantilaisissa kansantaruistoissa pyhästä Kristoferista kerrotaan, että hän kuului ihmisrotuun, joka edustajat olivat puoliksi koiria. Myös kuvissa hän esiintyy toisinaan koiranpäisenä. ”Hän tuli seudulta, jossa miehillä oli koiran pää ja jossa miehet himoitsivat toisiaan”. Ihmissudet ja koiranpäiset ihmiset liitetäänkin monissa kansantarinoissa homoseksuaalisuuteen.

Koiranpäisistä ihmisistä on kulkenut tarinoita ainakin eurooppalaisten, intialaisten ja kiinalaisten kansojen keskuudessa. Ranskalainen lähetyssaarnaaja raportoi 1300-luvulla mongoli-isäntiensä uskovan, että heistä pohjoiseen asui tällainen koiranpäinen kansa. Samoihin aikoihin koiranpäisiä kansoja on silminnäkijähavaintojen perusteella ollut ainakin Armeniassa ja Kiinassa. Armenialainen myyttinen kansa, araleesit, olivat koiranpäisiä mutta ihmisvartaloisia. Myös amatsonien seurassa uskottiin toisinaan liikkuvan koiranpäisiä miehiä. Myytin alkuunpanijana on saattanut olla sotureiden tapa pitää yllään koiran tai suden turkkia, jonka sisään on jätetty osia pääkallosta.

Suteen liittyy paljon merkityksiä. Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät jättää lajin rauhaan.

Onneksi susi on myös selviytyjä. Sen viimeisimmästä jääkaudesta saakka kestänyt valtakausi johtuu paljolti siitä, että monet muut suuret lihansyöjät kuolivat sukupuuttoon Veiksel-jääkauden loppuvaiheilla. Siihen saakka susi oli ollut suorastaan alaluokkainen peto, omnivoriaan taipuvainen raadonsyöjä kaikkien luolaleijonien ja käyräsapelikissojen rinnalla. Sukupuuttoaallon jälkeen siitä tuli pohjoisen mahtavin peto – joksikin aikaa.

Harmaasuden ovelin temppu on kuitenkin se, että se on ujuttautunut pysyväksi osaksi ihmisen arkea. Koiran hahmossa.