Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Susi, ihmissusi ja koirapäät

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 25.10.2011 20:43

Turun lähistöllä Paattisten ja Tortinmäen alueella on ehkä liikkunut susi, ja siksi koululaisille harkitaan koulukyytejä.

Petoviha ja sen erityistapauksena susipelko ovat välillä hämmentävää seurattavaa. Osa ihmisistä tuntuu reagoivan jopa mahdolliseen pedon läsnäoloon alueella hyvin voimakkaasti.

Järkisyitä vahvaan reaktioon ei oikein ole: susi ei ole uhka ihmiselle. Kotieläinten puolesta voi toki pelätä, ja esimerkiksi petokorvaussysteemissä olisikin paljon petraamisen varaa. Toisaalta ihmisen pitäisi hyväksyä myös luonnon asettamat reunaehdot: jos metsästyskoiran päästää vapaaksi luontoon, voi olla, että luonto sille jotain tekee. Jos luonnon haluaa säilyttää, sitä ei voi typistää vaarattomaksi.

Tässä välissä joku vetää varmasti esiin Kehä III -kortin: hyvähän täältä sudettomalta pääkaupunkiseudulta on huudella, kun ei tarvitse pelätä omien lasten tai koiran puolesta. Toista on muualla, luonnon keskellä! Mutta luonnossa susi väistää ihmistä ja tekee sen yleensä niin tehokkaasti, ettei ihminen tule suden läheisyyttä edes havainneeksi. ”Näkisinpä joskus suden!” huokailevat koko kesän Itä- ja Pohjois-Suomessa maastotöissä viettäneet biologitutut.

Miksi juuri susi on petovihan ykköskohde? Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi Turun yliopistosta selittää ilmiötä paljolti suden laumaeläimyydellä. ”Meillä on hyvin vahva tarinaperinne, jossa susi edustaa äärimmäistä ja perimmäistä pahaa. Näissä tarinoissa susi ei ole yksilö vaan lauman jäsen. Nämä tarinat ja sadut ovat herättäneet vastakohtien varaan rakentuvan kuvan sudesta.”

Salmi näkee susivihan kumpuavan pitkien aikojen takaa, ainakin antiikin ajoista saakka. Tarinat siirtävät tunnetta eteenpäin, vaikka järkisyytä yksittäinen ihminen ei enää asialle keksisi. ”Suhdettamme muovaa pitkä perinne, joka kumpuaa parintuhannen vuoden takaa.”

Suteen liittyy tosiaan paljon tarinoita ja myyttejä. Itse olen veikannut suden myyttisyydelle kahta tekijää (on niitä varmasti enemmänkin): susi muistuttaa ihmistä, ja toisaalta susi muistuttaa koiraa. Molemmat samankaltaisuudet korostavat suden arvaamattomuutta ja vaarallisuutta sekä toisaalta läheisyyttä.

Susi ja ihminen ovat ainakin metsästäjinä hyvin samanlaiset: molemmat metsästävät laumassa, ovat enemmän pitkänmatkanjuoksijoita kuin sprinttereitä. Viimeisen jääkauden loppupuolella ihmisen ja suden metsästysreitit leikkasivat toisiaan varmaankin kaikkialla harmaasuden levinneisyysalueella. Tällöin koirakin sai alkunsa.

Suden ja ihmisen tietoisuus toisistaan ja samankaltaisuuksistaan saattaa olla hyvinkin vanhaa alkuperää. Englannista on löydetty 300 000 vuoden ikäiset toistensa yhteydessä olleet pystyihmisen ja harmaasuden jäännökset, Ranskasta samanlaiset, mutta noin 150 000 vuotta nuoremmat.

Kansantarinoissa koira ja susi ovat kuin saman kolikon kääntöpuolia – niillä on yhteinen ulkoasu, mutta usein varsin päinvastaiset pyrkimykset ja luonteenpiirteet. Kaksijakoisuus on tehnyt koirasta ja sudesta toimivat hahmot tarinoille. Koiraa voi käskeä, mutta susi on villi. Koira rakastaa ihmistä, mutta susi on vaarallinen. Koira on uhrautuva ja uskollinen, susi ovela ja ilkeä. Koiramainen hahmo voi olla koira tai susi, kumpi vain, ja siksi sen seurassa tulee olla varovainen.

Ja jos ihminen ja susi ovat niin samankaltaisia, voivathan nekin sekoittua. Ihmissusi on varsin suosittu hahmo populaarikulttuurissa, mutta hahmon historia on paljon pidempi kuin länsimaisen populaarikulttuurin historia.

Ihmissudeksi tullaan, ainakin tultiin ennen, ilmeisesti helposti, sillä esimerkiksi keskisestä Ranskasta tunnetaan 1500-luvulta 30 000 havaintoa ihmissudesta.

Sudeksi saattoi muuttua oikeanlaisella voiteella tai suden tai lainsuojattoman ihmisen nahkaan kääriytymällä. Monet nykyiset ihmissusien ominaisuudet, kuten muodonmuutoksen ajoittuminen täysikuuhun, ovat vasta tuoreita populaarikulttuurin keksintöjä.

Keskiajan Euroopassa, muun muassa Ranskassa, Saksassa ja Skandinaviassa, termi ”susi” viittasi myös lainsuojattomiin eli ihmisiin, jotka olivat tehneet anteeksiantamattomia rikoksia, joutuivat siksi elämään piilotellen ja joita sai vapaasti tappaa.

Mutta ei koirakaan ole pelkästään hyvä. Muinaisella koiralla oli pitkään kaksi roolia: maallinen ja hengellinen. Maallisesti niistä oli hyötyä ainakin metsästyksessä, vahteina, vuoteenlämmittiminä, ruokana, reenvetäjinä ja paimenina.

Varsinkin indoeurooppalaisissa kulttuureissa koiralla oli hengellinen merkitys tuonpuoleiseen maailmaan johdattajana tai tuonpuoleisen maailman sisäänkäynnin vartijana. Helvetinkoira, hellhound, suuri musta hurtta pelottavine isäntineen saattoi hyökätä paitsi kuoleman kielissä olevan, myös kenen tahansa tarpeeksi heikon kimppuun.

Intialaisessa uskonnollisessa tekstissä, Rigvedassa, kuoleman herralla Yamalla on seuranaan kaksi koiraa, samoin iranilaisen Avestan vastaavalla herralla Yimalla. Samanlaisia kuolonkoiria esiintyy muun muassa latinalaisissa, kreikkalaisissa, germaanisissa, armenialaisissa ja kelttiläisissä taruissa. Kreikkalaisessa mytologiassa koirana on kaksi- tai kolmipäinen Kerberos. Koiraa on pidetty myös ”psykopompoksena”, hahmona, joka johdattaa kuolleen ihmisen tuonpuoleiseen maailmaan.

Skandinaavisissa Eddan jumalrunoissa ylijumala Odinin seuralaisina on kaksi sutta, Geri ja Freki. Loki-jumalan poika on susi, Fenrir, joka lopulta käy aasa-jumalien kimppuun. Kuolemanjumalatar Helin valtakuntaakin vahtii hirvittävä Garmr-koira. Muinaisenglantilaisessa Beowulf-eepoksen hirviössä Grendelissä on myös koiran tai suden piirteitä. Sitä kuvaillaan sanoilla, joiden alkuperä viittaa suteen ja kuolonkoiraan.

Kristityillä on omat koiratarinansa. Kristilliseen kansanperinteeseen kuuluvat tarinat pyhästä Kristoferista (tai Kristoforoksesta), joka kuljetti matkalaisia joen yli ja jonka toisinaan kerrotaan olleen jättiläinen. Englantilaisissa kansantaruistoissa pyhästä Kristoferista kerrotaan, että hän kuului ihmisrotuun, joka edustajat olivat puoliksi koiria. Myös kuvissa hän esiintyy toisinaan koiranpäisenä. ”Hän tuli seudulta, jossa miehillä oli koiran pää ja jossa miehet himoitsivat toisiaan”. Ihmissudet ja koiranpäiset ihmiset liitetäänkin monissa kansantarinoissa homoseksuaalisuuteen.

Koiranpäisistä ihmisistä on kulkenut tarinoita ainakin eurooppalaisten, intialaisten ja kiinalaisten kansojen keskuudessa. Ranskalainen lähetyssaarnaaja raportoi 1300-luvulla mongoli-isäntiensä uskovan, että heistä pohjoiseen asui tällainen koiranpäinen kansa. Samoihin aikoihin koiranpäisiä kansoja on silminnäkijähavaintojen perusteella ollut ainakin Armeniassa ja Kiinassa. Armenialainen myyttinen kansa, araleesit, olivat koiranpäisiä mutta ihmisvartaloisia. Myös amatsonien seurassa uskottiin toisinaan liikkuvan koiranpäisiä miehiä. Myytin alkuunpanijana on saattanut olla sotureiden tapa pitää yllään koiran tai suden turkkia, jonka sisään on jätetty osia pääkallosta.

Suteen liittyy paljon merkityksiä. Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät jättää lajin rauhaan.

Onneksi susi on myös selviytyjä. Sen viimeisimmästä jääkaudesta saakka kestänyt valtakausi johtuu paljolti siitä, että monet muut suuret lihansyöjät kuolivat sukupuuttoon Veiksel-jääkauden loppuvaiheilla. Siihen saakka susi oli ollut suorastaan alaluokkainen peto, omnivoriaan taipuvainen raadonsyöjä kaikkien luolaleijonien ja käyräsapelikissojen rinnalla. Sukupuuttoaallon jälkeen siitä tuli pohjoisen mahtavin peto – joksikin aikaa.

Harmaasuden ovelin temppu on kuitenkin se, että se on ujuttautunut pysyväksi osaksi ihmisen arkea. Koiran hahmossa.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Suositan kirjoittajalle vierailuja marjasten ja sienestäen susialueilla ja tutusmista huippukirjailija Arto Paasilinnan teoksiin aiheesta pedot ja ihminen Suomessa. Kirjoittajalla on ilmeinen tarve selitellä pelkoja hieman ontuvin ja snobbailevin ”minä tiedän kaiken tyylein”….Hyvää jatkoa kyitten ja petojen valtakuuntaan sudettomialueilta!

Totta toinen puoli

Voisiko kirjoittaja kertoa miksi susia ei ole täällä Thaimaassa? Täällä pelättiin ennenvanhaan tiikereitä.Nyt pelätään vaan malesialaisia ja kambodialaisia, villejä ihmisiä.

Varmaan sutta on kunnioitettu muutenkin kuin taljana. Tuskin kukaan muuten olisi hyväksynyt sitä sukunsa nimeksi.

Suomen vaarallisin eläin on lehmä, jo pelkästään lukumääränsä takia. Niitä vaeltaa joka päivä kehällä sekä sen sisä- ja ulkopuolella satoja tuhansia. (Tosin ratintakainen karjansa paimentaja on lähes yhtä vaarallinen.)

Sitten vain lapsi taipaleelle ja evääksi tieto, että sutta pelätään ihan turhaan.

Kirjoittaja on asettanut itselleen liian suuret saappaat jalkaan mainostaessaan itseään Suomen Kuvalehden tiedekirjoittajaksi muualla internetissä. Ei näillä ominaisuuksilla tyttö hyvä, kuten ei myöskään tuolla asenteella. Teksti pysyy hädin tuskin koossa ja siinä on ilmiselviä asiavirheitä. Tieteelliseen tekstiin eivät kuulu myöskään omat luulot ja kuulopuheet maailmalta. Tällaisen aiheen valitessa olisi myös luullut kirjoittajan voivan samastua lastensa turvallisuudesta huolestuneiden vanhempien pelkoihin.

Hyvä nimimerkki Hattatal

Harvoin vastaan muille osoitettuun kritiikkiin. Nyt katson kuitenkin, että muutama huomio on paikallaan.

Jos ihmettelet, kuka tai mikä tiedeblogistimme Tiina Raevaara on, hänen esittelynsä löytyy täältä: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/tarinoita-tieteesta-kirjailija-tiina-raevaara-aloittaa-skn-tiedeblogistina

Jos sinulla on tekstin suhteen jotain kritisoitavaa, keskity siihen äläkä tytöttelyyn. Minua nimittäin harmittaa käyttää työaikaani aikuisten ihmisten kaitsemiseen sivustollamme. Valitettavasti sille tuntuu olevan yhä tarvetta.

Toivon, että jos osallistut keskusteluihin tällä palstalla jatkossa, teet sen rakentavasti, et näin.

Juho Salminen

verkkopalvelun toimitussihteeri
Suomen Kuvalehti

Mielestäni blogisti oli osannut samastua pelkoihin ja pohti nimenomaan sitä, missä näiden pelkojen juuret ovat.

Tärkeätä on muistuttaa, että pelot ovat perusteettomia. Susi on viimeksi hyökännyt ihmisen kimppuun Suomessa syksyllä 1881.

Susikauhu on irrationaalista, koska se ei ole suhteessa suden aiheuttamiin ongelmiin (monen mielestä mitään ongelmia ei edes ole, aivan kuten vaikkapa hauki ei ole ongelma kuin sellaisen mielestä joka kuvittelee omistavansa hauen saaliskalat järvessä).

Sen levittäminen on kuitenkin osittain täysin tahallista: kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi v. 1995, maamme hyväsyi uudet säännöt petoeläinten metsästykseen. Sitä ennen susi oli täysin vapaata riistaa suurimmassa osassa Suomea, EU:n myötä tappamisessa astuivat voimaan säännöt joiden avulla Suomeen pyrittiin kasvattamaan luonnollinen susikanta. Tämä ei sopinut eräille tahoille jotka aloittivat näihin päiviin saakka jatkuvan propagandakampanjan jossa näyttävästi liioitellaan suden vaarallisuutta ihmisille ja erityisesti kotieläimille. Perimmäinen motiivi tällaiselle touhulle on rahan lisäksi umpimielinen muutosvastaisuus. Pohjoisessa nimittäin on edelleen tietty porukka, joka väittää ”aina” eläneensä korven lain mukaan: sen mukaan eläimillä ei ole rauhoitusaikoja eikä metsästyskiintiöitä, aina saa tappaa kun huvittaa. Korven lain noudattajat eivät välitä millaisen luonnon he tuleville sukupolville jättävät.

Arvelen, että nykyinen petoviha kestää yhden sukupolven. Kasvavalla sukupolvella on enimmäkseen järkevämmät (ja järkevämmin perustellut) asenteet, aivan kuten asenteet saimaannorppaa kohtaan muuttuivat suurinpiirtein yhdessä sukupolvessa. Ennenhän norppia tapettiin muka kalarosvoina. Nykyinen asenne kotkaa kohtaan antaa hyvää osviittaa mihin ollaan menossa: sitäkin vainottiin vielä muutama vuosikymmen sitten ennakkoluuloista kumpuavan vihan ja raivon vallassa, nykyään vihaajat ovat vähissä, valitettavasti joukossa on aina muutama ”ammun aina, kun kohdalle osuu susi/kotka/haukka/ilves jne.” -tyyppi.

Hyvä toimittaja Salminen,

puheenparressani kaikki viidenkymmenen ikäiset tai sen alittavat ovat poikia tai tyttöjä. Valitan kovasti mielipiteidemme ja käsitystemme yhteentörmäystä. Minun olisi tullut uskoa tyttärentytärtäni, joka viisaudessaan katsoi minun ja internetin olevan keskenään yhteensopimattomat. Toki poistun mielipiteitäni esittämästä ja häiritsemästä toimittajaa työaikanaan. Jatkossa aion pitäytyä painetussa lehdessä.

Tiedekirjoittajasta olen mielipiteeni kertonut ja se pysyy.

Hyvä kirjoitus! Petovihan ja susipelon syistä mainittiin monta, mutta yksi jäi mainitsematta: syödyksi tulemisen pelko. Tuo pelko on niin alkukantainen ja syvällä alitajunnassa, että monet eivät tunnista sitä. Silti syödyksi tulemisen pelko vaikuttaa ajatteluun ja asenteisiin. Ihminen kuvittelee olevansa ravintoketjun huipulla ja on tottunut siihen, että sillä ei muka ole luontaisia vihollisia. Ihmisen on vaikea ymmärtää saatikka hyväksyä sitä tosiasiaa, että susi pitää ihmistä saaliseläimenä, ruokana. Samasta pelosta johtuvan vihan uhriksi joutuvat mm. tiikerit, valkohait jne.

Eikö kansansaduissa sutta käytetty ’opetusleluna’? Olen käsittänyt, että sudella opetettiin lapsille kuria, vieraan pelkoa ja tottelevaisuutta. Punahilkalla, kun peloteltiin, niin lapset eivät lähteneet yksinään eksymään metsään.

Eivät ne sudet mitään vaarattomia karvaturreja ole kuten alla olevasta linkistä voi todeta. Kyllä niiden levittämälle pelolle on vankat perusteet historiassa.

http://personal.inet.fi/luonto/mikael.broo/historia.htm

Luin aikoinaan Venäläisestä tutkimuksesta, jossa pääpiirteittäin todettiin että jos susi ilmantuu näkyviin ”ihmisten ilmoille” se on jo liian kesy ja liiaksi tottunut ihmisten läsnäoloon. Ja että sellainen susi pitäisi hävittää. On näet vaara että ko.yksilö kokoajan rohkaistuu lisää ja lisää ja ennenpitkää hakeutuu asutuksen lähelle ja pihapiireihin.

Lappalaisen kirjaan kannattaa suhtautua suurella kritiikillä, siellä esimerkiksi suden tappamaksi mainitaan suolle haudatut lapset jne. Tuohon aikaan ei aina ollut varaa hoitaa lapsia ja katoamisen/kuoleman syyksi oli helppo laittaa, että susi vei. Vanhoissa kirkonkirjoissa puhutaan noidista ja ihmissusista, pitäisikö nekin ottaa yhtä tosissaan? Myöskään tuohon aikaan ei ollut DNA-testejä, joilla olisi voitu todeta onko hyökkäyksen tehnyt eläin susi vai koirasusi, rabiesta unohtamatta. Suomessa ei ole ainuttakaan todistettavasti suden tekemää ihmisen tappoa!

Todella asiallinen blogikirjoitus ja erittäin ajankohtainen! Kiitos! Itse olen Varsinais-suomesta eli aivan ”susirajalla” ja olen käynyt ja tulen käymään sienestämässä ja marjametsällä Yläneellä, Mynämäellä ja Turussa ilman pelkoa. Aivan niin kuin Tiina kirjoituksessaan sanoo ” Jos luonnon haluaa säilyttää, sitä ei voi typistää vaarattomaksi.” Me kyllä opimme elämään rinnakkain jos aidosti tahdomme.

Hyvä sus sentään:

”Luin aikoinaan Venäläisestä tutkimuksesta, jossa pääpiirteittäin todettiin että jos susi ilmantuu näkyviin ”ihmisten ilmoille” se on jo liian kesy ja liiaksi tottunut ihmisten läsnäoloon. Ja että sellainen susi pitäisi hävittää. On näet vaara että ko.yksilö kokoajan rohkaistuu lisää ja lisää ja ennenpitkää hakeutuu asutuksen lähelle ja pihapiireihin.”

Koira on ihmisen vanhin ja yleisin kotieläin. Se on suden alalaji. Onneksi niitä ensimmäisiä ei hävitetty tuolla tavalla.

”jpvuorela kirjoitti: Koira on ihmisen vanhin ja yleisin kotieläin. Se on suden alalaji. Onneksi niitä ensimmäisiä ei hävitetty tuolla tavalla.”

Onneksi, koira on. Mutta sitä en käsitä, jos nyt tarkoitus on nyt pitää susikanta villi-eläiminä, niin mitä hyötyä niiden olisi antaa kesyyntyä pahimmilleen? Näin toimien niistä tulisi kaikkein suurin riesa.

Silloinhan on vain ajan kysymys kun ensimmäinen yksilö kesyyntyy niin paljon, että yhteentörmäys tapahtuu jonkun lapsen ja suden välillä. Kyllä liiaksi kesyyntyneet sudet tulee hävittää pois

Tuo mantra, jota hoetaan jatkuvasti ”susi ei ole itsenäisessä suomessa ihmistä tappanut” johtuu tietenkin siitä seikasta, että susia vainottiin niin tehokkaasti ja ne hävitettiin. Ei se siitä johdu etteikö susi sinänsä olisi kykenevä, liiaksi kesyyntyessään olemaan vaaraksi myös ihmisille.

Juuri tällaisia artikkeleita luen mielelläni, valtava kulttuurihistoriallinen skaalaus liitettynä ajankohtaiseen ja tärkeään aiheeseen. Keskustelustakin päätellen onnistunut juttu.

Taas on unohdettu että sudesta on puhuttava laumana silloin kun niitä puolustetaan. Laumalla johtaja, lauman ”normit” ja parviäly.

Laumasta eksynyy yksilö poikkeaa normeista, rupeaa varomattomaksi ja eksyy usein myös ihmisasutuksen piiriin. Jonakin päivänä se vielä syö pienen koulutytön kun sillä tarpeeksi nälkä.

Laumasta eksynyt susi tulee eliminoida välittömästi. Taannoinen uutinen pikkutytön pelastumisesta kertoo vain sen että tällä yksilöllä ei vielä ollut tarpeeksi nälkä. Ja ehkä se oli vasta äskettäin eksynyt tai häädetty laumasta. Koska lauman ”normeihin” kuuluu yhteissaalistus, tämä susi jäi neuvottomaksi vaikka näkikin edessään ”ruokaa” ja niin pieni koulutyttö pääsi pakoon.

Mitähän ”asiantuntija” tarkoittaa sillä ettei ihminen tietäisi suden läsnäolosta vaikka nämä ulvovat kaiken aikaa? Onkohan tiedoissa sittenkin aukkoja?

Susi ei kanna puukkoa, eikä juo viinaa.

Susi syö lampaita, mutta niin syövät ihmisetkin. Jos lammaspaimen jättää lampaansa vartiotta, niin ainakin tiheästi asutulla alueella on suurempi todennäköisyys, että lampaan syöjänä onkin oman lajin edustaja eikä nelijalkainen metsän asukas. Susi saattaa kyllä tilaisuuden tullen raadella koko lammaskatraan, joten lampaita tai muitakaan ’tuotantoeläimiä’ ei kannata jättää vaille suojaa ja ilman (sähkö)aitaa. Vartiotta olevat elukat karkaavat itse, tai sitten irti päässeet koirat pelottelevat ne kuoliaaksi.

Koira on tottunut ihmisiin ja syö kädestä. Susi käyttää herkkiä aistejaan ja vaistojaan ja varoo vierasta ja vaaraa. Kun risteytetään koira ja susi syntyy helposti puolivilli eläin, joka ei syökään kädestä vaan käden ja jos puuttuva hukkapala ei aiheutakaa suoraa kuolemista verenvuotoon, niin ainakin raivotauti syö miestä. Ei siis kannata ’saastuttaa’ puhtaita susipopulaatioita, eikä kannata hukata metsästyskoiria metsään vaeltamaan. Susien kaatamiseen tarkoitetut luodit voi korvata vesikauhurokotteilla.

Luulen, että entisaikojen tarinat susien syömiksi joutuneista ihmisistä ovat enemmän satua ja murhamiesten puolustuspuheita kuin tositarinoita. Vastuuntuntoisten vanhempien ei silti kannata päästää pikkuaarteitaan yksin metsään harhailemaan. Jos ei oikea hukka, niin ainakin nestehukka korjaa suuntansa ja vaistonsa kadottaneet taapertajat aikanaan pois.

Mielestäni harjoitettu löperö petopolitiikka alkaa olla uhka koko susikannalle.

Päättäjät eivät ole ymmärtäneet miksi osa susista alkaa pyöriä lähellä asutusta. Uskoisin että on kaksi pääsyytä. Ensiksi heikommat yksilöt saavat reviireistä huonoimmat paikat, eli niiden alueet yhdistyvät ihmisasutuksiin suuremmilta osin kuin vahvempien todellisten korpisusien.

Toinen syy on se, että kyseiset yksilöt ovat saaneet niin pitkään siedätyshoitoa ihmisistä, että ovat tottuneet ympäristöön ja muuttuneet ”citysusiksi”, joilla ei ole luontonsa puolesta paljonkaan tekemistä korpisuden kanssa, joista keskusteluissa kuulee puhuttavan. Mielestäni on vain ajan kysymys koska ”citysusi” käy ihmisen kimppuun, todennäköisesti lapsen. Mikäli tämä päästetään tapahtumaan taas kerran yleinen mielipide pakottaa tappamaan kaikki sudet Suomesta sukupuuttoon.

Oikeat korpisudet voidaan vielä pelastaa kun vielä ei ole tullut Suomessa ihmisuhreja. Korpisuden pelastaminen tapahtuu siten, että viranomaiset aikaisempaa aktiivisemmin myöntävät kaatolupia ”citysusille”. Kauan eläköön korvessa kasvanut ja siellä viihtyvä susi, joka terveen suden tavoin ihmistä kammoaa.
Sudet eivät ole tappaneet ketään sataan vuoteen, koska kaikki sudet tapettiin Suomesta vähän yli 100 vuotta sitten, syy: Sudet tappoivat Varsinais-Suomessa 1800 luvun loppupuolella toistakymmentä lasta. Tämän jälkeen tilattiin ammattimetsästäjät näille susille ja julistettiin susi panaan. Nyt on äärimmäisen tärkeää, että asutuksen nurkissa pyörivät sudet kaadetaan välittömästi. Vaarana on muuton, että taas toisen kerran ensimmäisen lapsen tapon jälkeen sama toistuu. Mikäli oikeasti pidät siitä, että susi kuuluu Suomen luontoon, voit tuskin olla asiasta eri mieltä.

Näitä luetaan juuri nyt