Suomen raja ei ole tieteellisen ajattelun raja

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tietokirjallisuuden suomentaja ja Terra Cognita -kustantamossa toimiva Juha Pietiläinen kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tietokirjojen suomentamisen tärkeydestä. Tai oikeastaan hän ei puhu suoraan suomentamisesta: Pietiläinen käyttää ilmausta ”uutta ajattelua suomeksi tuova tietokirjallisuus”.

Ajatus ilmaisun takana on se, että Suomen ulkopuolella syntyy uusia tieteeseen perustuvia ajatuksia, jotka täytyy kuljettaa tänne kuin banaanit tai puuvilla: ”Pienessä maassa ei kuitenkaan ole varaa tuudittautua tyytyväisyyteen, kun uusien ajatusten virta ihmisille on tyrehtymässä. Uusien ajatusten virta suomen kieleen on ratkaisevan tärkeä”.

Käytännössä olen tietenkin kaikesta samaa mieltä Juha Pietiläisen kanssa. Hän muun muassa peräänkuuluttaa parempia resursseja tietokirjojen suomentamiseen ja julkaisemiseen sekä valittaa tietokirjakritiikkien vähenemisestä. Kirjallisuuskritiikkien määrä on pudonnut muutenkin, mutta aivan erityinen kato on kohdistunut tietokirjakritiikkeihin.

Pietiläinen myös korostaa, että eri tietokirjallisuuden lajit kannattaa erotella toisistaan. Sillä hän vastaa Suomen tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäisen taannoiseen puheenvuoroon, jossa suurta vuosittaista nimekemäärää pidettiin osoituksena suomalaisen tietokirjallisuuden hyvästä tilanteesta. Vuosittain Suomessa julkaistaan noin 6 500 tietokirjaa, mutta tietokirjallisuus sisältää niin uskonnolliset ajatuskokoelmat, sanakirjat, koulujen oppikirjat kuin nykyään näemmä myös aikuisten värityskirjat.

Juha Pietiläinen kirjoittaa, että ”pelkän kirjastoluokituksen ja nimikemäärien tuijottamisen sijaan pitäisi pystyä myös arvottamaan sisältöä”, ja tottahan se on: tietokirjallisuus on luokkana niin moninainen ja valtava, että monesti on paljon järkevämpää puhua paljon tarkemmin joistain tietynlaisista tietokirjoista ja niiden tilanteesta.

Kaikesta samanmielisyydestä huolimatta ärsyynnyin Juha Pietiläisen ”uuden ajattelun tuomisesta suomeksi”.

On tärkeää, että tieteestä kirjoitetaan suomeksi – äidinkieli avaa asioita suurimmalle osalle ihmisistä edelleen paljon paremmin kuin muulla kielellä kirjoitettu teksti. Samoin kieli pysy elävänä vain, jos sillä voi keskustella ajankohtaisista asioista.

Suomalainen ajattelu ei kuitenkaan ole erillinen saareke. Tieteelliset löydöt ja niihin perustuvat oivallukset eivät tapahdu minkään läpäisemättömän muurin toisella puolella Suomen ulkopuolella.

Tiede tapahtuu kansainvälisessä tiedeyhteisössä, jolla ei ole rajoja. Suomalaiset tieteentekijät ovat osa tuota yhteisöä, ja heidän olemassaolonsa takaa sen, että käänteentekevät ajatukset paitsi saattavat syntyä Suomessa, myös leviävät tänne aivan yhtä lailla kuin muuallekin. Suomessa toimivat tieteentekijät ovat portti kaikkeen tieteelliseen tietoon. Pietiläisen toivoman uuden ajattelun ja suomalaisen ihmisen välinen muuri ei siis sijaitse Suomen tai edes suomen kielen vaan tiedemaailman ulkorajoilla. Uusia ajatuksia ei tarvitse käydä hakemassa rahtilaivalla tänne muualta: ne ovat täällä jo, mutta ne pitää saada ongituksi esiin tiedeyhteisöstä.

On erittäin tärkeää, että muualla kirjoitettua tiede- ja tietokirjallisuutta suomennetaan, mutta yhtä tärkeää on se, että suomalaiset tieteentekijät kertovat itse, kotimaisilla kielillä, tieteenalansa asioista – kirjoittavat vaikkapa kirjoja.