Suomalaisten erityinen kissasuhde vaatii petraamista

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun olin lapsi ja nuori, kesäkissojen ottamisesta varoiteltiin tiiviisti. Ehkä tuolloin 1980–90-luvuilla oli menossa jokin kampanja, jolla tietoisuutta lemmikkien oikeasta kohtelusta haluttiin levittää. Kesäkissalla viitattiin tilanteeseen, jossa mökille kesää viettämään lähtenyt perhe ottaa lähimaatalosta kissanpennun lasten iloksi, mutta syksyn alettua perhe lähtee kaupunkiin ja jättää kissan oman onnensa nojaan.

Nykyään yksikään lapsiperhe tuttavapiirissäni ei edes tunnu viettävän koko kesää mökillään. Kesäkissaongelman luulisi jääneen taakse.

Kissoja ei silti kohdella yhtään paremmin. Tai voisiko olla niin, että lemmikkikissojen kohtelu on revennyt kahteen päinvastaiseen malliin? Kalliita rotukissoja kohdellaan hyvin, niitä kuljetellaan lääkäriin ja ostetaan kallista ruokaa. Lemmikkibisnes kasvaa koko ajan, ja erityisesti koirien hyvinvointiin satsataan rahaa. (Aiheesta on kirjoitettu kirjakin, Kaikenkarvainen kansa – miten koirista tuli miljoonabisnes.) 

Mutta sitten on kissanpidon toinen, varsin ruma puoli. On ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan, että kissa on puolivilli eläin, joka osaa huolehtia itse itsestään. Kun lapsuuden maataloissa kissat elivät puoliksi navetassa ja puoliksi teillä tietymättömillä, ihminen on kasvanut käsitykseen, että sellainen elämä on kissalle hyväksi.

Kissa on nopea lisääntymään, paljon nopeampi kuin koira. Jos kissaa ei ole steriloitu ja se pääsee vielä vapaasti vaeltelemaan, se myös todella lisääntyy. Vapaana kulkeva kissa voi synnyttää pennut paikkaan, josta ihminen ei niitä edes äkkää. Ja kun pentuja on tarjolla liiaksikin asti, niitä annetaan ilmaiseksi kelle tahansa.